Novelleja, satuja, tarinoita...

8. Joel Lehtonen: Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin

Ennenkuin Jumala oli luonut maailman, oli vesi tyhjän päällä, ja Jumala

oli kultaisen patsaan päässä meren keskellä ja aikoi ruveta maailmaa
luomaan. Niin hän näki kuvaimensa vedessä ja sanoi sille:

»Nouse ylös sieltä, mikäs oletkin!»

No se nousi ylös ja oli kummitus, - ja Jumala sanoi kummitukselle:

»Sukella veden alle ja kokoa sieltä savea ja tuo minulle, että saan
luoda siitä maailman!»

Kummitus sukelsi kolmesti veden alle ja kokosi sieltä savea ja toi sen
Jumalalle kultaisen patsaan nenään. Jumala puhalsi nyt kaikkeen saveen
elävän hengen ja hieroskeli savea kämmentensä välissä ja muovaili siitä
lintuja ja eläimiä ja puita ja maita ja kukkia ja kasveja, ja loi hyvää
maailmaa. Mutta silloin kummituksen päähän pälkähti juoni, sekin luuli
tarvitsevansa jotakin tehdä, se sukelsi veden alle, josta toi savea, ja
leivoskeli siitä käärmettä ja ohdaketta ja jos jotakin pahaa. Mutta
eipä saanutkaan niitä elämään, ei hengittämään eikä kasvamaan.

Silloin se huomasi, että se Jumalan saveen puhaltama henki ne eläviksi
teki, ja hän pyysi Jumalalta eläväksi tehtyä tomua, saadakseen pahoihin
savileluihinsa, petolintuihin ja muihin, elämää. Mutta Jumala ei
antanut.

Nyt tuumi kummitus: Täytyy koettaa varastaa Jumalalta vähän tuota
elävää savea!

Ja kun Jumala sitten seitsemäntenä päivänä lepäsi ja nukkui kultaisen
patsaan nenässä, kummitus nousi vedestä ja varasti pienen savinokareen
siitä elävästä saviläjästä ja pisti piiloon poskeensa. Aikoi siitä
tehdä niitä pahoja kasvejaan ja eläimiään, kun eivät äsken tehdyt
onnistuneet. Sitten Jumala jatkoi luomistyötään, leväten aina joka
seitsemäs päivä, koska se oli sapatti; ja kun Jumala niin oli kaiken
hyvän luonut, niin hän lopuksi siunasi kaikkea työtään:

»Lisääntyköön ja kasvakoon kaikki savi, jokainen pieni nokare, mihin
elämän henki on puhallettu!»

Silloin alkoivat eläimet ja puut ja viljat ja kaikki hyvä lisääntyä ja
kasvaa ihmeellistä vauhtia. Mutta kummituksen poskessahan oli myöskin
pieni elävän saven pallo. Kun Jumala nyt käski savensa lisääntymään,
niin se pallokin alkoi kauheasti lisääntyä ja paisua. Pian nousi
kummituksen poski merkillisen pullolleen, joten Jumalakin sen huomasi
ja kysyi:

»Mikä on poskessasi?»

»Mälli», sanoi kummitus.

Mutta yhä savi poskessa lisääntyi, ja poski pullistui yhä, - nyt savi
täytti jo kummituksen molemmat posket, ja suu venyi kauheasti, kun
kummitus koetti pitää sitä kiinni, savi kun pyrki jo ulos pursumaan.

»Mitäs sinä irvistelet?» kysyi Jumala.

Paholainen pelkäsi rangaistusta ja piti vain vastaan ja valehteli:

»Hampaitani kolottaa!»

Mutta yhä pullistuivat paholaisen posket saven voimasta; hänen päänsä
oli nyt haljeta tuskasta, ja piti olla hengittämättä: savi alkoi tuketa
kurkkua. Ja viimein hän ei jaksanut pitää vastaan: savi purskahti
kaikki ulos suusta. Paholainen seisoi pohjoista kohti - ja suun täysi
lensi kauas pohjolaan.

»Mitäs teit», sanoi Jumala. »Varastitpa saveani, koska se noin eneni ja
lisääntyi. Savi mykertyi kitalaessasi ja hampaittesi koloissa
kallioiden, louhien, kivien muotoisiksi, - ja kun minä saveni
siunasin, alkoi sekin kasvaa - ja puristuipa suussasi kovaksi kuin
kalliot. Ja kivinä ja kallioina savi lensi nyt tuonne pohjoispäähän
maailmaa: siitäpä on nyt ikuinen, kiertämätön kirous pohjolan
kyntäjälle, kivistäsi, kallioistasi, senkin kehno.»

Ja niin se onkin; siitämöisin on pohjolan maa ollut kiveä ja louhikkoa.
Eikä se estänyt paholaista vielä varastamasta Jumalan luomasaven
tähteitä ja tekemästä siitä pahoja eläimiä ja kasveja tänne kallioiden
lisäksi, - käärmettä ja itikkaa ja kärvästettä ja ohdaketta ja
takiaista.

Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin on ilmestynyt Joel Lehtosen teoksessa Ilvolan juttuja. Kansansatusovitelmia Suomen lapsille vuonna 1932 (Otava, Helsinki).