Novelleja, satuja, tarinoita...
9. Joel Lehtonen: Timanttikruunu
Neljästä veljestä oli kolme ahkeraa, mutta yksi oli niin laiska, ettähäntä sanottiin laiskaksi Aatukaksi.
Kun ne veljet menivät rovitsemaan kaskea, niin ne toiset rovitsivat
ahkerasti koko päivän, niin että hiki hartioista tiukkui, mutta se
laiska istui vain kivellä kasken laidassa ja kaiveli isollavarpaallaan
tuhkaa.
Niin ne vanhemmat veljet toruivat silloin Aatukkaa, mutta Aatukka
sanoi:
»Kyllähän sitä ahkerakin olisi, kun sattuisi oikeaa ammattia.»
Kun sitten illalla lähdettiin kotiin menemään, niin ne muut veljet
kulkivat jalan, mutta Aatukka oli niin laiska, ettei viitsinyt edes
astua. Ei! Se otti kaskesta puolipalaneen, monihaaraisen juurikkaan,
istui kahdareisin sen selkään kuin pukin selkään ja työnteli itseään
kahdella kepillä kotiin, kuin olisi hiihtänyt. Ei näet astua viitsinyt.
No huomenna mentiin taas kaskea rovitsemaan, ja ne ahkerat veljekset
hääräsivät hiki hatussa kantturain kimpussa, mutta se nuorin veli istui
vain kivellä ja kaiveli isollavarpaallaan tuhkaa.
Niin silloin sattui isossa käkikoivussa keskellä kaskea istumaan hiiden
poika. Liekit kun leiskahtivat korkealle ja koivun lehdet kellastuivat
ja syttyivät tuleen, niin se vinosilmäinen hiiden poika oli palaa ja
tukehtua savuun. No silloin se hiiden poika alkoi kurkistella alas
puusta ja rukoilla:
»Sammutelkaa, pojat, vähän tulta, että minä pääsen täältä pois.»
»Ei ole aikaa!» vastasivat veljekset ja väänsivät kantturoita yhä
uhemmin.
»Päästäkää, päästäkää minut metsään juoksemaan, kyllä minä teille sen
palkitsen!» rukoili hiisi, mutta eiväthän ne ahkerat veljekset
kuunnelleetkaan.
No silloin se peikko huusi laiskalle veljelle:
»Minä jo ihan palan! Kuule sinä Aatukka siellä kasken laidassa, päästä
minut täältä yöpuulta, niin minä palkitsen sinut hyvin!» Ja kohta
hyppäsi laiska Aatukka ylös ja vastasi:
»Nytpä taitaa tulla oikeaa ammattia!»
Aatukka taittoi sitten kuusesta tukun havuja, kasteli ne ojassa ja meni
pieksämään märillä havuilla niitä palavia kantturoita koivun juurella.
Aatukka sammutti tulen, ja hiiden poika pääsi koivun runkoa pitkin
alas, nauroi punaisella suullaan, oli hyvillään ja otti korvansa takaa
pienen pillin ja sanoi:
»Tässä on nyt palkkasi, Aatukka, kyllä sitä tarvitset!»
Samassa se hiiden poika hävisi metsään, ja Aatukka jäi seisomaan koivun
alle pilli kädessä. No usein hän sillä pillillä sitten soitteli
huvikseen.
* * * * *
Olipa valtakunnassa kosittavana timanttikruunun kuninkaan tytär, jonka
isä oli äskettäin kuollut, ja Aatukan kolme vanhinta veljeä päättivät
mennä kosimaan kuninkaan tytärtä.
»No siinä taas tuli oikeaa ammattia!» tuumi laiska Aatukka ja lähti
hänkin kosimaretkelle.
No se timanttikruunun kuninkaan tytär eli korkealla vuorella talossaan,
josta hän ei vielä kertaakaan ollut kosijoilleen näyttäytynyt, ja
kosijoilta hän vaati vaikeita miehuuden töitä. Joka ei voinut hänen
pyytämiään askareita tehdä, siltä hakattiin pää poikki ja pantiin
aidanseipääseen, ja kuninkaan tyttären talon ympärillä oli jo melkein
pilviin ulottuva pisteaita ja jokaisessa seipäässä oli jo pää, puuttui
vain neljästä seipäästä.
No ne veljekset menivät kosimaan kuninkaan tytärtä, ja heidät otettiin
talossa hyvästi vastaan ja heitä syötettiin piirailla ja talkkunoilla
ja juotettiin oluella ja simalla. Mutta se komea timanttikruunun
kuninkaan tytär ei heille koko aikana näyttäytynyt.
No tulipa sitten ansiotöiden aika, ja kuninkaan tytär lähetti
veljeksille piiallaan sanan:
»Minä en näyttäydy, ennenkuin voittaja tulee, mutta minä luulen, ettei
sitä tulekaan. Ja siltä, joka ei voi tehdä miehuuden näytteitä,
hakataan pää poikki ja pannaan aidan seipääseen.»
»No mitkähän ne ovat ne miehuuden näytteet?» kysyivät veljet.
»Ensimmäinen on sellainen», vastasi piika, »että kuninkaan tyttärellä
on navetassa iso, kultasarvinen härkä. No kun se härkä lasketaan
metsään, niin kosijan pitää mennä sen jäljestä ja iltasella kotiin
tullessaan tuoda mukanaan ruohoja siitä paikasta, mistä härkä on
syönyt, ja vettä siitä lähteestä, josta härkä on juonut. Ja kosijain on
mentävä härän kanssa metsään jokaisen yksinään ja omana päivänään.»
No laskettiin sitten se härkä navetasta ja vanhimmalle veljelle
annettiin pullo, ja hän lähti härän jäljestä metsään. Härkä oli
sellainen suuri, punainen, ja sarvet sillä oli miehen käsivarren
paksuiset. No kauan härkä mölisi ja tepasteli kankaalla ja puski hongan
kylkiä ja tömisti multaa selkäänsä, mutta sitten se yht'äkkiä lopetti
teutaroimisensa, kohotti kuononsa ilmaan ja irvisti pahasti ja alkoi
ammua, Ja yht'äkkiä se juoksi tiheään metsään mies jäljessään, juoksi
yli mäkien ja notkojen, kahlasi suot ja purot, mutta missään se ei
syönyt eikä juonut. No lopulta tuli eteen hirmuinen koski, josta
vaahdot ihan pilviin pärskyivät, ja jonkin aikaa liikkui se härkä
hiljaa edestakaisin kosken rannalla ja etsi uintipaikkaa ja sitten se
yht'äkkiä hyppäsi suoraan kamalimpaan kuohuun.
»No nyt se hullu tappaa itsensä, en minä mitenkään uskalla mennä
jäljestä!» tuumi vanhin veli.
Kiilsi se koskenniska, ja siinä härkä kellui kuin kuiva tukki ja ui
putousta kohti, ja putouksen harjalla se kamalasti mölähti ja hävisi
suin päin kuohuun. Ei näkynyt kuohuista sarvenpäitäkään pitkään aikaan.
»No nyt se hukkui!» tuumi vanhin veli.
Mutta annas olla. Jonkin ajan päästä nousi kosken alta näkyviin ensin
härän pää ja sitten selkä, ja viimein koko härkä nousi toiselle
rannalle, pudisti veden karvoistaan, katsoi jäljelleen, ammui kimeästi
ja alkoi juosta metsään.
»Eipäs hukkunutkaan!» surkeili mies. »Nyt se karkasi minulta. Mistä
saan sitä ruohoa, jota se syö, ja sitä vettä, jota se juo? Ei auta muu
kuin koettaa petkuttaa kuninkaan tyttären väkeä. Minä rupean odottamaan
iltaan asti kuninkaalan lähistöllä, ja jos härkä tulee kotiin takaisin,
niin minä otan tavallista ruohoa ja tavallista vettä, kuljen härän
jäljestä taloon ja annan tuomiset talon väelle.»
No meni vanhin veli ja odotti kankaalla kuninkaan talon lähistöllä, ja
illalla tulikin härkä takaisin metsästä, ja silloin se mies haki vettä
lähteestä kankaan alta, nyhti ruohoja taskuunsa lähteen reunalta ja
meni härän kanssa taloon. No talon väki rupesi kyselemään:
»Toitko ruohoja siitä paikasta, josta härkä söi, ja vettä siitä, josta
se joi?»
»Toinhan minä!» vakuutti vanhin veli.
»No koetellaanpas, puhutko totta!» sanottiin. »Annapas ruohot ja vesi
tänne. Jos se härkä niitä nyt syö ja juo, niin ne ovat oikeita.»
No tarjottiin sitten ruohoja härälle, se niitä nuuski: ei huolinut;
tarjottiin vettä: ei kelvannut.
»Uskalsitpas valehdella!» sanottiin, ja rengit ottivat vanhimman veljen
kiinni, veivät havupölkylle ja löivät pään poikki ja pään panivat
aidanseipääseen.
No ne kaksi muuta veljestä itkivät, mutta laiska Aatukka se vain tuumi:
»Eihän sille sitten enää mitään voi.»
Huomenna lähti lähinnä vanhin veli paimentamaan härkää. Kun tultiin
kosken rannalle, niin se mies tarttui härän häntään ja hyppäsi härän
kanssa koskeen. Mutta härkä myllyytti ja väsytti hänet koskessa hyvin,
ja kun he nousivat toiselle rannalle, oli mies niin väsynyt, ettei
jaksanutkaan juosta härän jäljestä metsään. No se mies jäi siihen
rannalle nukkumaan, ja iltasella palasi härkä, mies otti siitä rannalta
ruohoja taskuunsa ja vettä pulloon, ja härkä ui yli kosken ja mies
riippui hännässä. No tultiin kuninkaalaan ja taas tarjottiin härälle
miehen tuomisia. Se härkä söi ruohoista muutaman korren ja imaisi
hiukan vettä. No silloin sanottiin sille lähinnä vanhimmalle veljelle:
»Voi mies rukka, etpäs jaksanutkaan kulkea härän mukana. Nyt pitäisi
kaulasi katkaista, mutta saat armoa ja sinut pannaan istumaan tyrmässä
puolet ikääsi.»
Ja mies pistettiin tyrmään. No lähinnä nuorin veli itki kovasti, mutta
laiska Aatukka vain tuumasi:
»Eihän sille nyt mitään voi!»
Huomenna lähti lähinnä nuorin veli härän mukana metsään. Hän meni kuin
mies härän hännässä kosken yli ja juoksi härän jäljestä läpi suuren
metsän. Aukesipa metsässä kaunis, auringonpaisteinen niitty, joka oli
kirjavanaan harakanhattuja ja päivänkakkaroita, mutta niiden välissä
oli korkeita mättäitä, joilla kasvoi kultaista ruohoa, mutta mättäiden
juurella oli vettä niin kirkasta kuin ilma. No se härkä haukkasi sieltä
ja täältä mättäistä vähän kultaruohoa, ja aina kun se oli haukannut,
ryyppäsi se saman mättään juuresta vähän vettä päälle.
»Kyllä nyt saan timanttikruunun tyttären!» iloitsi lähinnä nuorin veli
ja otti eräältä mättäältä kultaruohoa taskuunsa ja toisen mättään
juurelta vettä pulloon. No illalla hän meni härän kanssa kotiin, ja
kotona tarjottiin härälle heiniä: se söi niistä heti mielellään puolet,
mutta toista puolta ei huolinut. Tarjottiin vettä: siitäkin se joi heti
puolet, mutta toista puolta ei huolinut.
Silloin lähinnä nuorimmalle veljelle sanottiin:
»Mies rukka, lähellä olit, et kuitenkaan oikein tarkannut. Pitäisipä
nyt sinut tappaa, mutta saat armoa ja pääset uuteen koetukseen!»
No se nuorin veli, laiska Aatukka, lähti huomisaamuna paimeneen ja tuli
onnellisesti metsäniitylle, jossa kultaisia ruohoja kasvoi ja kirkas
vesi päilyi. No härkä kun haukkasi ruohoja, niin hän otti ruohoa
taskuunsa joka mättäältä, mistä härkä haukkasi, ja samoin vettä joka
lätäköstä, mistä härkä joi.
Tuli sitten kotiin härän kanssa, ja härälle tarjottiin ruohoa: se söi
niin että oikein häntäänsä huiskutteli, ja kun tarjottiin vettä, niin
se joi niin että sieraimet pärisivät. No laiskalle Aatukalle silloin
sanottiin:
»Hyvinpäs teit. Mutta nyt alkaa uusi koetus, ja se ei ole leikkiä se!»
»Kummoinenkos se koetus on?» kysäisi Aatukka.
»No se on semmoinen se koetus, että kuninkaan tyttärellä on
lampokarsinassa kolmesataa jänistä. Niitä teidän pitää veljesi kanssa
kummankin yksinänsä paimentaa metsässä päiväkausi ja iltasella tuoda
kotiin, mutta jos yksikin jänis karkaa, niin pannaan paimenen pää
seipääseen!»
»No ei sille sitten enää mitään voi!» sanoi Aatukka.
Huomenna avattiin lampokarsinan ovi ja lähinnä nuorin veli rupesi
paimeneksi ja kolmesataa jänistä hyppäsi ulos karsinasta. Ne potkivat
kuin hullut ympäri tanhuaa, ja kun portti avattiin, niin ne jänikset
hävisivät metsään yksi sinne, toinen tänne kuin tuhka tuuleen. No se
lähinnä nuorin veli juoksi, läähätti ristiin rastiin koko päivän eikä
saanut kiinni niin yhtä jänistä, ja illalla hän tuli yksin surullisena
kuninkaalaan.
»Toitkos jänikset?» kysyttiin.
»Sinne jäivät.»
»Mies rukka!» sanottiin. »Nyt sinulta pitäisi ottaa pää seipään nenään,
mutta pääset tyrmään puoleksi ikääsi.»
»No eihän sille nyt mitään voi!» tuumi Aatukka.
No kun huomisaamuna avattiin lammaskarsina, niin olivat kaikki jänikset
taas karsinassa. No ne jänikset laskettiin ulos ja Aatukka meni
paimeneen, ja jänikset hävisivät heti kuin tuhka tuuleen. Kävelee
Aatukka ympäri, katselee kivien kolot, pajupehkot ja närtteen alukset,
mutta ei näe jäniksiä missään ja tulee surulliseksi. Juoksee Aatukka
edestakaisin, huhuilee, huutelee jäniksiä ja puputtaa, mutta ei tule
ainoakaan piippakorva hänen luokseen. Niin juoksee Aatukka koko päivän,
ja iltasella hän lähtee ilman jäniksiä kuninkaalaan päin ja ajattelee:
Nyt joudun mestattavaksi tai puoleksi iäkseni tyrmään. Mutta eihän
sille nyt mitään voi!
»Ei sille mitään voi!» tuumii Aatukka itsekseen ja pistää kädet
housuntaskuihinsa, kulkee huolettomasti ja viheltelee. No sattuupa
silloin taskussa käteensä se pilli, jonka oli saanut hiiden pojalta, ja
Aatukka alkaa huviksensa soitella pillillä.
Tuskin soi ensimmäinen piipahdus, niin metsä alkaa elää, se pyörii,
liikkuu, hyppii, se piipattelee ja puputtaa. Siitäpä keräytyy heti
kolmesataa jänistä Aatukan ympärille niin vinhaa vauhtia, että Aatukka
on mennä nurin.
No Aatukka yhä iloisena puhaltaa pilliä ja niin hän vie kaikki jänikset
kotiin.
Talossapa syntyy suuri ilo, siellä huudetaan ja hälistään.
»Tulipas mies, jolla on taikakalut. Nyt saadaan häitä!»
Juovat siinä häitä kolme viikkoa, ja miehet ovat vallan pää kallellaan
ja silmät ummessa ja naiset simaisella suulla, mutta ei ole vielä
kuninkaan tytär näyttänyt itseään sulhaselle.
Mutta kun viimeinen päivä kolmesta viikosta on kulunut, ilmestyy
kuninkaan tytär Aatukan luo. Ei ole tytär komea, vaan on pienenläntä.
Ei ole kaunis ja valkeanverevä, vaan on harmaa. Eikä ole sillä päässään
timanttikruunua, on vain vaskikruunu.
No Aatukka sanoo:
»Petithän sinä minut! Mutta minkäs sille nyt voi!»
No kuninkaan tytär vastaa:
»En pettänyt sinua, mutta minua painaa suuri suru. Minulta katosi kolme
vuotta sitten armas sisareni, vanhin sisareni. Jos hänet voit tuoda
takaisin, niin ylen ihastun ja muutun ihanaksi.»
Kauan aprikoi Aatukka, miten voisi vanhimman sisaren tuoda takaisin.
Aprikoi kauan ja puhaltaa viimein pilliinsä. Puhaltaa oikein vinkuvan
äänen, ja töytääpä tuvan ovesta sisään kaikki metsän viisaat miehet,
kaikki ketut punaturkkiset, punahäntäiset.
»Mitäs tahdot?» kysyvät viisaat viirunaamat revot.
»Sitäpä tahdon», vastaa Aatukka, »että kolme vuotta sitten hävisi
täältä appivainaan vanhin tytär enkä tiedä, minne hän on joutunut.
Kuitenkin pitäisi minun tuoda hänet takaisin. Mikäs nyt eteen?»
»Sepä nyt eteen», sanovat ketut, »että juokset jäljestämme kauas
korpeen. Siellä korvessa on kolkko kallio, jonka sisässä jättiläinen
Jymy asuu. Usein olemme pyitä ajaessamme joutuneet Jymyn kallioiselle
katolle, ja siellä kallion sisässäpä on appivainajasi vanhin tytär.»
No lähtee Aatukka kettulauman jäljestä juoksemaan korpeen. Juoksevat,
juoksevat revot, ja punaiset hännät liehuvat, ja tulevat viimein kolkon
kallion juurelle. Pimeä on korpi, ja vain yhdestä kallion kolosta tuli
tuikkaa. Aatukka ryömii kolosta sisään, ja siellä luolassa istuu
jättiläinen Jymy hirmuisen nuotion ääressä jalat ristissä allaan ja
paistaa kokonaista hirveä. Mulkoilevat hirmuisesti jättiläisen silmät,
ja viikset törröttävät kuin vihreät kuusen havut, ja huulet ovat kuin
ruskeiksi savustetut siankinkut.
»Oletko sinä mikä mies?» kysyy jättiläinen Aatukalta.
»No minä olen se Aatukka, joka haen kuningasvainaan vanhinta tytärtä.
Lieneeköhän tyttö täällä?» vastaa Aatukka.
»Kyllähän se on täällä», vastaa Jymy, »mutta tuolla se istuu
peräkamarissa, etkä sinä saa sitä, ennenkuin rupeat sokkosille minun
kanssani. Minä rupean sokoksi ja annan kellon käteesi, että kuulen
tavoittaa. Kun saan sinut kiinni, niin minä sinut syön, mutta jos en
saa kiinni, niin ota kuninkaan tytär.»
No sitoi Jymy hirvennahan silmilleen ja antoi Aatukalle tiu'un ja he
rupeavat sokkosille. Silloin Aatukka puhaltaa pilliinsä, ja seinän
raosta hyppää hänen kämmenelleen hiiri, ja hiiri sipisee Aatukalle:
»Anna minulle tiuku ja nouse itse tuonne seinän koloon!»
No Aatukka nousi seinän koloon ja hiiri alkoi soittaa kelloa ja hypellä
pitkin permantoa. No Jymy kuulee kellon kilinän ja luulee Aatukan
kelloa soittavan ja tavoittaa isoilla kämmenillään ääntä kohti, mutta
ei tapaa kiinni, sillä hiiri livahtaa aina nopeasti piiloon. Lopulta
Jymy väsyy ja sanoo:
»Levätään hiukan ja yritetään sitten uudestaan.»
Aatukka hyppää alas kolosta ja ottaa tiu'un hiireltä, ja hiiri
piiloutuu seinän koloon. No Jymy vetäisee hirvennahan silmiltään ja
lepää.
Kun on levännyt, niin sitoo taas nahan silmilleen, mutta hiiri hyppää
Aatukan kämmenelle, ottaa kellon kynsiinsä, ja Aatukka nousee piiloon
seinän koloon. Jymy ryskää ja ajelee hiirtä, mutta ei saa kiinni, ja
taas Jymy väsyy ja Aatukka tulee kolostaan, ottaa hiireltä kellon ja
Jymy päästää hirvennahan silmiltään ja lepää. Niin he leikkivät kolme
eri kertaa, eikä Jymy saa Aatukkaa kiinni.
»No ota sitten kuninkaan tytär!» sanoo Jymy ja avaa peräkamarin ovet,
ja siellähän se istuu se tytär peräkamarissa ja ihastuu hyvin, kun
näkee ihmisen.
No Aatukka vie vaimonsa vanhimman sisaren kotiin, ja kuistilla tulee
vaimo vastaan: paljon on komeampi entistään, hymyilee ja hopeainen on
kruunu päässä.
»Eipä ole vielä timanttikruunu päässä», sanoo Aatukka.
Niin vaimo vastaa:
»Onpa sitten timanttikruunu päässä, kun tuot takaisin lähinnä
vanhimmankin siskoni. Se hävisi kaksi vuotta sitten täältä.»
»Missäpä on lähinnä vanhin siskosi?»
»Ei sitä kukaan tiedä!»
Puhalsi pilliinsä Aatukka, ja hänen ympärilleen juoksivat kaikki metsän
hukat.
»Mitäs tahdot, Aatukka kuningas?» kysyivät hukat.
»Sitä tahdon, että kaksi vuotta sitten hävisi täältä appivainaani
lähinnä vanhin tytär ja minun pitäisi tuoda hänet tänne takaisin, enkä
tiedä missä hän on.»
»No istu selkäämme!» vastasivat sudet.
Istui Aatukka vankimman suden selkään, ja se susi oli kuin vuoden vanha
varsa. Piti Aatukka sutta niskaharjaksista kiinni, ja sitten sitä
mentiin läpi metsän, jotta tuuli korvissa vinkui ja kynnet kipeniä
iskivät, kirkkaampia kuin sutten silmät.
Loimusivat viimein kallion harjalta liekit kuin revontulet, ja kun
tultiin lähemmäksi, säteili vuorella lasinen kirkko. Puhtaasta lasista
oli se kirkko rakennettu, ja monet tulet sisältä paistoivat.
»Nyt tultiin Hiiden hinkaloon, metsän kumman kirkolle!» sanoivat sudet.
»Kirkossa istuu alttarin alla kuningasvainajan lähinnä vanhin tytär, ja
hiidet häntä vartioivat. Nouse nyt, kuningas, selästä ja ota se nainen
alttarin alta, niin me ulkona odotamme.»
No kapusi Aatukka kultaisia tikapuita pitkin kirkkoon, jossa hiidet
kulkivat koreissa puvuissa edestakaisin ja messusivat ja
kuningasvainajan lähinnä vanhin sisar istui alttarin alla ja itki.
No se suurin hiisi tuli Aatukan luo ja kumarteli ja kysyi:
»Mitä se vieras tahtoo?»
»Sitäpä vieras tahtoo, että annatte minulle sen, joka tuolla alttarin
alla itkee!» vastasi Aatukka.
»Vai niin, kyllä sen saat, mutta mitä voit antaa lunnaiksi?»
»Eipä ole paljon antamista!» sanoi Aatukka. »Mutta on sellainen pilli,
jolla voi puhaltaa koolle kaikki metsän neljällä jalalla liikkuvaiset.»
»No sen pillin kun annat, niin heti paikalla saat kuninkaan tyttären»,
sanoivat hiidet.
Rupesi jo Aatukka antamaan pilliään, mutta silloin hyppäsi lehteriltä
alas pieni hiiden poika ja huusi komeimmalle hiidelle:
»Älä, isä kulta, ota tältä pojalta sitä pilliä! Se poika pelasti minut
kerran palavan kasken keskeltä. Anna, isä kulta, hänelle tyttö
ilmaiseksi!»
Tulipa suuri ilo hiiden kirkossa, kun kuultiin, että Aatukka kerran oli
pelastanut hiiden pojan palavan kasken keskeltä. Syötettiin, juotettiin
Aatukka kylläiseksi, sitten valjastettiin kolmesataa sutta
kultavaunujen eteen, ja vaunuihin istuivat Aatukka ja pelastettu tyttö,
ja huiskis! heti he olivat kotona.
Ihastui kovin Aatukan vaimo, kun mies palasi tytön kanssa, mutta ei
ollut vielä päässään timanttikruunua: oli vain kultakruunu, ja
kultaiset olivat käsivarret kyynärpäitä myöten ja jalat polvia myöten.
»Etkö sinä timanttikruunua saakaan?» sanoi Aatukka.
»Älä vihastu!» vastasi vaimo. »Kyllä minä saan timanttikruunun, kun
kaikki murheeni katoavat. - Vuosi sitten kylpi nuorin sisareni meren
rannalla, silloin nousi vedestä Syöjätär ja kiskaisi sisareni veteen.
Jos hänet takaisin tuot, niin panen päähäni timanttikruunun.»
»No pitää jaksaa koettaa», sanoi laiska Aatukka.
Meni Aatukka sinisen meren rannalle, ja aurinko paistoi ja meri kihisi
kuin kultaisia rahoja täynnä. Puhalsi Aatukka pilliinsä, ja polskien
loiskahtivat rannalle kaikki meren hylkeet. Oli niitä siinä rannalla
pitkät rivit viisaita, viiksiniekkoja hylkeitä, ja iloisesti ne
evillään rapistelivat.
»Mitäs tahdot, vanha Aatukka?» kysyivät hylkeet.
»Sitäpä tahdon, että Syöjätär on ryöstänyt appivainaani nuorimman
tyttären. Mitenkäs minä otan hänet Syöjättäreltä?»
»Istuhan selkäämme!» sanoivat hylkeet.
Aatukka istui lihavimman hylkeen selkään, ja sillä hylkeellä oli
punaiset evät kuin ahvenella. Polskahtivat kaikki hylkeet mereen, ja
Aatukka sukelsi niiden joukossa veden kalvon alle.
No ei se voinut pitkään aikaan hengittää siellä veden sisässä se
Aatukka, ja yhä syvemmälle painuttiin ja yhä pimeämmäksi kävi Ahtolassa
olo. No viimein loistivat vihreät kalliot, ilma väljeni ja tultiin
Syöjättären asunnoille. Sielläpä se Syöjättären salissa venyi nuorin
kuninkaan tyttären sisar surullisena, ja hänen ympärillään vartioi
tuhat tursasta.
No se Syöjätär syöksähti ylös pankoltaan, katsoi Aatukkaa hirmuisilla
silmillään ja sähisi:
»Mitäs tahdot?»
Aatukka vastasi:
»Tahdon tuon vangitun tytön tuolta ahvenruohoiselta lavitsalta.»
»Sitä et saa!» sanoi Syöjätär. »Puraiskaa, tursaat!»
Olivat juuri tursat puraista piikkisillä leuoillaan Aatukkaa, kun
Aatukka sanoi:
»Etkös, Syöjätär, antaisi tyttöä, jos saisit sellaisen pillin, jolla
puhaltamalla voi kutsua koolle kaikki uivaiset ja kalat?»
No siitä Syöjätär ihastui ja sanoi:
»No kun sellaisen pillin antanet, niin saat sen tytön ja vielä
päätteeksi vien sinut ja hänet kotiin!»
No antoi Aatukka pillin Syöjättärelle, ja Syöjätär valjasti tuhat
tursasta kultaisten kuomuvaunujen eteen, pisti kultaiset suitset
tursaiden suuhun ja istui itse kuskipukille ja rupesi kuskaamaan. Mutta
vaunuissa istuivat Aatukka ja tyttö, ja kuomua valaisi kuin kuu. Niin
ajoi Aatukka kotiin. Mutta kun hän tuli tanhualle, niin näki, miten
muuan ratsastaja mustan hevosen selässä pakeni kartanolta, jotta tanner
tömisi, ja se ratsastaja vei Aatukan vaimoa, joka valitti ja itki.
Mutta vaimon päässä oli timanttikruunu kuin taivahan tähtöset kaikki.
»Nyt hukka peri, kun pillinkin annoin pois!» tuumi itsekseen Aatukka,
jätti pelastamansa neidon siihen kuistille ja lähti juoksemaan ryövärin
perästä. Juoksee, juoksee mätkyttelee soita ja maita, mäkiä ja metsiä,
niin viimein tulee tulisen kosken partaalle, ja sinne oli myös se
ratsuri ennättänyt ja juotti mustaa hevostaan koskesta, mutta nainen
nurmella odotti. Kun ryöstäjä näki Aatukan tulevan, niin se katsoi
julmasti ja nauroi ja tempasi olaitaan aseen ja löi Aatukkaa sillä
kymmenesti ja sanoi:
»Muut voitit, minua et voita!» ja nosti naisen taas hevosen selkään ja
pakeni kuohuvan kosken yli.
No viruu siinä rannalla Aatukka haavoissaan ja on kuolemaisillaan jo,
niin anelee Ukko-ylijumalalta:
»Lähetä lintusesi kultaiset, lähetä simasuiset surisijat päivän päältä,
kuun alta, anna voiteita kultakupposiin, virvoita voipunutta miestä!»
Lähettipä Ukko-ylijumala lintusensa kultaiset, lähetti kultakupposia
päivän päältä ja kuun alta, ja kupposissa oli simaa, ja simalla voiteli
uupunut uros pahoja vammojaan. Nousi rannalta pystyyn terveenä Aatukka
ja lähti ajamaan ryöstäjää takaa. Ei ollut kosken rannalla venettä. No
hyppäsi koskeen tuttuun tapaansa uros ja ui yli tulisen kosken toiselle
rannalle. Ja kas: juuri kun astui toiselle rannalle, niin ilmestyi
siihen kultainen portti, ja kalliista kivistä olivat portin patsaat, ja
patsaita pitkin juoksivat marakatit ylös ja alas ja ylös juostessaan
lauloivat kauniita lauluja ja alas tullessaan kertoivat ihmeellisiä
historioita. Mutta portin kautta näkyi tarha, jossa kiiluivat kultaiset
omenat.
Astuu uros portista sisään, ja kultakäköset kultaomenilla kukkuvat,
astuu, astuu Aatukka ja tulee keskellä puistoa niin kauniin linnan luo,
ettei unissakaan ollut sellaista nähnyt. Kullasta ovat kuistit,
räystäät kaikki kalliista kivistä, ja kultaiset pääskyset laulavat
räystäiden alla. Astuu Aatukka portaille, niin rakennuksesta tulee
kuninkaan tytär ihanampi kuin hän koskaan oli uneksinut. Valkeanverevä
se on ja kullasta käsivarret ja kullasta jalat polviin asti ja päässä
on timanttinen kruunu kuin taivahan tähdet kaikki.
No sepä se oli hänen oma vaimonsa, kuninkaan tytär, ja rupesivat he
sitten yhdessä elämään ja iloa kultaisessa linnassa pitämään. Ja sen
pituinen oli se tarina!
Joel Lehtosen tarina Timanttikruunu on ilmestynyt vuonna 1932 teoksessa Tarulinna. Kansansatusovitelmia Suomen lapsille (Otava, Helsinki).