Novelleja, satuja, tarinoita...

1. Johdanto

Tämän kirjan novellit, sadut ja tarinat ovat julkaisuvapaita, sillä kirjailijan kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Tekstit ovat internetiin tuoneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja projekti Gutenberg Europen DP oikolukijat. Suuri kiitos projekti Lönnrotille! Tälle verkkokurssille ne zip-paketista purki, kopioi ja muokkasi Sirkku Aro.

2. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, 1. luku

Kertomus, kirj. Aleksis Kivi 1890

Seitsemän veljestä ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1870
neljänä vihkona, yhtenä niteenä 1873.

Ensimmäinen luku

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella
rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen
tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön
mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen,
halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä,
ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria
metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan
oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon
käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän
huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan
osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa
enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat
jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. -- Ja
tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt
käyn kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo,
Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja
samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja
viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt
kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja
harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt.
Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä
jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa,
jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen
parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa.
Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina,
toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies
haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon
viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin
lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
viisikymmentä karhua. -- Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän
laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen
johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja
kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon
metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja
teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he
poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja
rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja
ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille
hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen
suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös
hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana
merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja
kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja
vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein,
veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita,
kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili
sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta
että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia
raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella
hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa
kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa
kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi
karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta
ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.

Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät
kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko,
kutsuttu »Männistön muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi
männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut
munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään
nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät
pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri
silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle
solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle,
käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan
kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he
maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta
kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän
tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla
katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva
ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria,
vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan,
huolimatta äitinsä huudoista.

Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä
heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa
muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään,
etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä
kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi.
Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko
Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että
vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä
rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he
läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena
päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle,
näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan
ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja
sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa
kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:

»Elettiinpä ennenkin,
Vaikk' ojan takan' oltiin,
Ojapuita poltettiin
Ja ojast' oltta juotiin».

Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän
tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan
paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä
karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja
sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan
päähän heidän majapaikastansa.

Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset
kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui
se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle
havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,
katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta
loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla
pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla -- sillä
olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla -- paistelivat nauriita kuumassa
tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden
savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika
rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli
Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,
ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein
tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen
savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.

JUHANI. Elettiinpä ennenkin,
Vaikk' ojan takan' oltiin...
Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin
kädessä, te mullisaukon pojat.

AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä
hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan
alla.

TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.

AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.

TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.

JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt
taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä
näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän
piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan
keskellämme tässä kuin armahin isä.

SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?

TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä
joutuisimme.

JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!

TUOMAS. Saunan, saunan!

JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.

AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.

SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja
päästä kerran näistä härkäpäivistä.

JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,
veikkoseni.

AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan
syntyissämme turkkia niskaan.

SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä
kyllä, syystä kyllä.

JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat
vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii
vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme
vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme
havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit
pahnoilla. -- Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa?
Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?

LAURI. Ollaanhan täällä vielä.

JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! -- Mutta onpa
sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.

TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.

JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.

TUOMAS. Oikein fläätälä.

JUHANI. Oivallinen fläätälä. -- Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii
kynsistäsi?

LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.

JUHANI. Kas tuota nallikkaa!

TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.

JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat
että karjat. -- Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään;
sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon
nauriin paistavalle kyljelle tuossa. -- Kenenpä on vuoro lähteä nauriita
varkaisin?

SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.

JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta.
Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä
matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä
kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi
pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua
piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi
pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti
lystiä. -- Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä
kerralla kupuumme mahtuu.

AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja
etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian
omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.

JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No
no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän
piirittänyt aivan sukkelasti.

Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät
ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian
kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti:
»apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse
ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi
teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne,
muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä
kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille
apumuijia». Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen
yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti
kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän
kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.

Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,
niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli
karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky.
Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko,
uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän
ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa
heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.

Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa
ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.

Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he
vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin,
jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli
pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja
temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli
kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja,
niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa
varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului
heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa
heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.

Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,
jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja
siirtymään vähän entisistä menoistansa. -- Heidän äitinsä oli kuollut, ja
tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä
perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan
avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta
puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi
kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa
peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton,
käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta.
Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa
lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he
tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa
lukemaan. -- Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa
eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla
tavalla:

AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu
viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme
onnea ja rauhaa.

JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.

SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina
tähän päivään asti.

TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa,
jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti
olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja
hulluus, vanhuus ja viisaus».

AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot
järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä
joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme
kunnialliseen kuntoon taas!

JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin
sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan;
karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja
nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit.
Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO. Miksi ei jo huomenna?

JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä
kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:
Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi
olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus
on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.

JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!

AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi
hyödyksi.

JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman
könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.

AAPO. Ruoskaa?

JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.

TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.

TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja
oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.

JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme
sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.

EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.

AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.

JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?

LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen
tämän maailman pauhu.

JUHANI. Häh?

AAPO. Mies hourii taas.

JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!

AAPO. Ole huolimatta. -- Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on
ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.

JUHANI. Minä kun tahdon.

AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja
olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja
saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja
leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille
silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin
puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta
raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala.
Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän,
ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen
vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa
väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa
voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen
eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla
käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?
Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja
pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen
niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä
heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi
nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja
nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen
rauhassa omalla pohjallansa. -- Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä
sanotte.

JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne
pykälät.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien
kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle
Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen
kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa
talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme
ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme
itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä,
pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja
kiukkuisista ihmisistä. -- Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja
päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,
pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja
pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä
hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä
verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä
kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla
suolaa ja leipää.

EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha
olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja
papiaanit metsässä.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.

TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme
taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero
on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi
kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia,
tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua
silloin puulla päähän, Eero?

EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja
tuot». -- Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä
vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.

JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä
takaisin, minä takaan sen.

LAURI. »Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän
sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran
heitin. -- Vappuna muutan.

TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.

LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi
katsoo. -- Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän
siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme
turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,
lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää
ja teeri puhaltelee Sompiossa.

TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.

TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.

JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?

TUOMAS. Elleivät ajat parane.

LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän
päivät.

TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin
keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!

JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa
on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin
sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.

AAPO. Te hullut, mitä aattelette? -- Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä
talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!

JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin
kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova
onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita
tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,
koska viimeiset tuutissa kolisee. -- Niin, talonpidon toimeen ja
raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen
pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä. -- Minun tyhmän
pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin
järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme
harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,
niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.

SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami
kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?

TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi
vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa
liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena
ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.

SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.

TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se
sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän
astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.

JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa. -- Aapo, mitä
tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja
Kekkurista?

AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran
maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta
turpeiltansa pois -- joka oliskin väärin -- niinkauan kuin on heillä
mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille
tilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa. -- Mutta
katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin
napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa
pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää
viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt
koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja
ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...

TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas
ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.

AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen
päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.
Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja
lämmittää. -- Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee
taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän
metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään
kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän
ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja
nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa
tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi
rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää
haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon
uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä
killistellen katsahtelee. -- Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy
ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo
sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta
katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna
vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten
tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.
Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää
vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen
harja. -- Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja
vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän
siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa
kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,
tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee
hyyryttelee kehdossansa. -- Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.

JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,
nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.
Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!
Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!
Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta
toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit. --
Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja
päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän,
isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran
tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli
summan; muistakaa se.

TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?

JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran
vereni teidän tähtenne.

TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.

TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!

AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa
verta.

JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta
niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti
turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin.
Minä närkästyn!

AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka
sydämmesi on puoleensa vetänyt.

JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti
rakastan, on »Männistön muorin» Venla.

AAPO. Hm.

JUHANI. Mitä sanot?

AAPO. Hm, minä vaan sanon.

TUOMAS. Kiusallinen asia.

SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.

AAPO. Hm, vai Venla.

JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja
varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.

SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?

EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.

JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?

TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.

JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?

TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.

JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?

EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän
tunnustuksen.

JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa! -- Ja Timokin, Timokin!

TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän
minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti
ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!

JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.

TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa
minua takaisin.

JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?

TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,
mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon
myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?

LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?

JUHANI. Kenen puolta pidät?

LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.

JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.

LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.

JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja
sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset
veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä
vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni;
tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka
pääkuori saa siitä päreen. -- Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin,
jos on teissä miehen vastusta.

EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.

JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen,
tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin
tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.

EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?

JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne,
pojat!

TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en
tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.

JUHANI. Halkos', Tuomas!

TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!

JUHANI. Istu ja pala!

SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta
leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.

LAURI. Pois luovun minä.

JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista
pois! -- Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen
haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!

AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi
nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä
kuin takkuheinä.

JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea
jussin-tukka.

EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.

JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!
minun tulee sinua armo.

EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo;
sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.

JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.

AAPO. Juhani!

EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein
rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!

JUHANI. Kyllä.

AAPO. Et lyö, Juhani!

JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,
pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!

AAPO. Missä on järkes?

JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.

AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen. --
Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa,
sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut
sudet. -- Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei
ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja
kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita.
Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä
seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on
näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän
kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi
vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme
kaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti
asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään
meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä,
jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset
tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön
kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä.
Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa
isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta
portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas
päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas
niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin,
minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!»

JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon
puutu, ettet saata minua itkemään.

SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.

JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.

TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta
tahdoinkin.

SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.

EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».

SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!

TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin
kiitosvirrestä.

AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!

SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano
muuta, vaan huokaan sinun tähtes.

JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa
sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.

SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on
nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä
eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.

EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.

SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!

EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.

JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta
nurkasta.

SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken
housunsa alas.

EERO. Älkää helvetissä!

JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.

SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.

JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.

EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä
totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!

JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!

SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!

JUHANI. Keppi tänne, Timo!

TIMO. Enhän sitä löydä.

JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?

TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?

JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.

SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!

TUOMAS. Antakaa pojan olla!

JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.

LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.

TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!

TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.

SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.

LAURI. Älä koske häneen.

AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä
hänen päänsä päälle.

JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.

SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,
mielen ja kielen.

TIMO. Mutta minä menen ma'ata.

AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan
tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja
ryöhää. Tule, Eero!

JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?

AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen
ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen
kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä
pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä
kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme
itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet,
musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä,
maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä
helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän
uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja
harjoitusta, se on varma asia.

JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.

AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.

TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.

JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!

AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme
juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja
lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se
tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.

JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala
armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme
levolle.

3. Aleksis Kivi: Kalvean immen tarina

Seitsemän veljeksen 5. luvussa

Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:

Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten
kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella
ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisen-verta,
jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta
oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen
harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi
tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina
nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän
miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa
helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa
luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.

Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen,
syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi
hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois
tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä. -- »Impeni»,
niin haasteli nuorukainen, »nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii
sata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas». -- Lausui
neito: »eikä aurinko läskeissänsä heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä
maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä
noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun
silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän
pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä
maailmassa käyskelen sun kanssas». -- Niinpä neito; mutta taasen
nuorukainen lausui: »Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun
sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen
uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla». Ja he vannoivat pyhän valan,
vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän
sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he
viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen,
mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista
kultastansa.

Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen
haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja
ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää
hänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana,
sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen
ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä
purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa
liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän
neidolle haastelee: »Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs
ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä.
Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman
lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule
mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun
viereeni loistavalle istuimelle». Niin hän haasteli viehättävällä
äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua
valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin
ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän
kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä;
pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen
haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti
vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas
saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli
jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä
pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen
sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän
huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa
liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse
synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli
nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen
ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen
sydämessään.

Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori
ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman
askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa
muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen
päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt
tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi
huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä
kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren
aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei
lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä,
lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen
huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa
kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän
pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta
taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen
puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä
lakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen
katselemasta.

Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta
yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren
harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? -- Mutta yöt
kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren
kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja
kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla
ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa
kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien
etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä
ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka
kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa
hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen
huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista
rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee
hänen taasen luoliinsa armoton peikko.

Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin
nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta
ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivottamaan.
Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään.
Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina
turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti
hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä
ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut,
pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.

Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon
luolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa
silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä,
lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo
kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän
nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien
etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän
valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.

On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka
hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt
siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu,
aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa
alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten
vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa
korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka
lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta
jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa.
Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen,
välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus,
ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen
ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti,
ja hän lausui heikeällä äänellä: »Tämäkö miekka mun tuskani viimein
lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla
teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo
kauan, kauan olen ikävöinnyt». Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä
tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen,
joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen.
Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä,
ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena
juoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja
ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä
käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos
vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen
kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli
pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa
tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava
viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran
viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.

Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös,
temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut
kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama,
hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi
impi kasvonsa tästä nä'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea,
koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren
rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta
hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös
korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa
vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he
kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja
laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä
katosi kuin sinertävään savuun.

Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä
turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.

4. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, 7. luku

Keväällä varhain, jo ennen kurkien tuloa, heittivät veljekset Jukolan,
pakenivat Impivaaran aholle taas ja rupesivat kohta kaikin voimin
rakentamaan itsellensä uutta pirttiä. Pian lepäsi nurkkakivillä jykeviä
hirsiä ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin monena päivänä aamun
koitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas
nuija. Siinä Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin nurkallansa,
mutta muut palhoilivat ja kiirittelivät lonnoja myöden hirsiä ylös
rakennolle. Hiki-päin, mutta hauskalla mielellä aina he puuhailivat, ja
vakaasti kohosi huone ja ympäri tuoksusi pihkan raikas haju. Mutta
menipä taasen päiviä, joina veljekset ei liikuttaneetkaan kirveitänsä,
vaan, kuorsaten sikeässä unessa, viettivät vuorokautensa illasta iltaan
ja vielä kolmanteenkin aamuun.

Kuitenkin, jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti
valmiina Impivaaran aholla; seisoi samassa paikassa, samassa muodossa ja
tilassa kuin ensimmäinen; uhkeampana vielä se seisoi. Ja nytpä
veljekset, koska luja pirttinsä oli valmis, taisivat päätyä täysin
voimin pyyntöretkillensä taas. Sekä metsästykseen että kalastukseen
Ilvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa,
pyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä
silmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja
viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä
elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin
Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti.

Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta
ystävästä täällä metsissä. -- Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui
tuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama
tuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä
ja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta
jokapäiväisen leipänsä. Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla,
jonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli
muuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt
seuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan
äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja
muisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän
kerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä;
pyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. Ei
löytynytkään paikkaa niin kaukaista, missä hän vaan kerran oli käynyt,
jonka suuntaa ei hän luullut tietävänsä, erehtymättä hiuskarvan vertaa.
Hän osoitti sen kohta peukalollansa; ja turhaan väittelivät vastaan,
niin järkähtämättömänä piti hän tietoansa. Jos esimerkiksi häneltä
kysyit: »missä on Vuokatti», vastasi hän kohta, puskien peukalollansa
kohden taivaan reunaa: »tuolla; katso pitkin peukaloani; tuolla, vaikka
ampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen kuveron kohdalla, mutta siitä
pieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin». Samoin, jos
kysyit häneltä: »missä on Porrassalmen tappeluskenttä», vastasi hän
taasen viipymättä ja puskien peukalollaan kohden taivaan reunaa:
»tuolla; katsos pitkin peukaloani; tuolla, vaikkas ampuisit». Niin oli
ukko tarkka, ja tarkoin tunsi hän myös metsät monien peninkulmien
avaralta majansa ympärillä. Moneen ristiin oli hän ne astellut, etsien
milloin kääpiä, milloin kenkätuohia ja milloin käyskellen pauloillansa.
Tapahtui myös joskus, että hän, näin ympäri kuljeksien, poikkesi
Impivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Ja silloin oli veljeksillä
hauska hetki: suut selällään he kuultelivat ukon kertomuksia, suut
selällään ja korvat pystyssä kuin nahkasiiven korvat. -- Kerranpa taasen
eräänä elokuun iltana istuu hän veljesten luona, haastellen
metsäretkistänsä pohjoisilla mailla.

JUHANI. Vai niin. Mutta kuinkas sitten?

TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle
aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän
haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa
kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi
mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. -- Siitä
lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja
hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros
menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa
mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas,
navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen
rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä
lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut
että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet
oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja
vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin
öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin. -- Mutta mitenkäspä luonnistui
aika? kuinkaspa kului meiltä toukoyö? Ainahan tuossa koirat kiertelivät
noita kosteita sieraimiansa ja mulkoilivat ylös puitten latvoihin.
Lopultahan mekin rupesimme tirkistelemään ylöspäin, ja mitäpäs näimme
siellä?

JUHANI. Sanokaas. Kaiketi pienen kyynysilmän karhunpoikasen.

TIMO. Tai itse Körrin ja Kyöpelin, arvaan minä.

TAULA-MATTI. Ei niin eikä näin, vaan istui siellä tumpuri ahma-vetkale
kuivan, partaisen männyn haarikossa. Heiskanen ampui, mutta turhaan;
Pikku-Jussi ampui, mutta turhaan; livautinpa lopulta minäkin, mutta
melkein samalla autuudella. Heilahti ahma vaan kerran ja ärähti oikein
äkeästi, mutta istui koreasti oksalla jäljellä. Silloin huusi
Heiskanen: »noidanjuonia, noidanjuonia!» otti taskustansa
kuolleenhampaan, puri siihen muutaman kerran ja sylki luotiin, jonka hän
kiersi uudestaan pyssyynsä. Sitten soikotteli hän hetken kädellänsä
ilmassa ja, väännellen silmiänsä peloittavasti, lausui, peevelin poika,
pari kolme eriskummallista, hirveätä sanaa, ampui, ja alaspa mötkähti
männystä ahma. Mutta kaukana kuolemasta oli vielä peijakas, ja nousipa
leikki taas. Me itsehän, ihan alastomina kuin oltiin, emme taitaneet
astua juuri liki tuota häijyläistä; eivätkä mielineet lähestyä häntä
koiratkaan, vaan tuossa he nilkuttelivat ja nalkuttelivat syllän päästä,
koska ahma pyrskäytteli, pyrskäytteli heitä moristen pensastosta
vastaan. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta rupesi
Heiskanen taasen latomaan suustansa kauheita sanoja, soikotellen
kättänsä ja väännellen silmiänsä hirveästi. Ja kas kun nyt koira oikein
karkasi kiinni tuohon punakitaiseen vekamaan karkasi kipenöitsevänä
rakettina vaan, niin tulipas siitä pöllytys. No herran poika kun se
koira nyt pani sen ahma-rukan noin, noin, noin vaan! Etpä, peijakas vie,
ole nähnyt sellaista löylyä ja kuranssia vielä, et totisesti.

JUHANI. Tulimmaista tuhannen!

TIMO. Siinä olis ollut lysti!

TAULA-MATTI. Olipa se hauskaa ja lystillistä leikkiä, oli mar'!

TIMO. Ja sitten pistitte ahman pussiinne?

TAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava
köntti. Niin; ja sitten me ryypättiin. -- Sitten pu'imme nutut päällemme
taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen
hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin
tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan
päämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla
äänellä: »sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!» ja kohahtaen raukeni
heistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä
mennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa.
Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha
puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä
vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen
vastasi: »mänihän siitä itse ukko Hiisi». -- Kului taasen tunti, kului
kaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta
kuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon
läntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus
pienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä?
kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: »hoastaahan
kuusiston toatto tyttönsä kanssa». -- Mutta meni vihdoin yö ja koitti
kerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri
metsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän
pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi
takajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki
niinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin
äijä-paran töppösen.

TIMO. Voi peijakas! Kääppä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne
maassa kuin pöydällä laskiais-sorkka?

TAULA-MATTI. Ei sentähden juuri niin.

TUOMAS. Mutta mistä huomasitte käpälän katkenneeksi?

TAULA-MATTI. Juoksimmehan hänen jäljessään huikean matkan ja näimme
usein kuinka, susi-pojan astellessa, laahaava, letkuva tallukkansa oli
tehnyt tuommoisia kymmen-numeroja santaan.

TIMO. No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroja santaan? Hi, hi, hi!

TAULA-MATTI. Selviä kymmenen-numeroja.

JUHANI. Susi oli päivissä.

TAULA-MATTI. Susi oli päivissä, jos miehetkin. Mutta koirat peijakkaat
eivät siirtyneet syltääkään kintuistamme, vaan astelivat alakuloisina,
hännät lyyhyssä, ne ennen aina urheat koirat.

AAPO. Mikä oli masentanut heidän intonsa?

TAULA-MATTI. Noitakeinot, hurmaavat lumouskaasut, joista ilma oli täys
kuin kruutisavusta sodan ilma. Tosin koetti Heiskanen parastansa, manasi
ja sadatteli, soikotellen kättänsä, mutta turhaan perin. Ja Pikku-Jussi
veitikka, hän juosta tapsutteli kuin keri, tömitellen maata, hikoen
kovin. Sillä eihän ollut pojalla koipea kun kaikkein korkeintaan kolme
korttelia; mutta olipa hänellä oikein saukon selkä, pitkä ja sitkeä.
Sitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja kiinteä kuin saukko itse.
Kauan hän pöllytteli sutta perään, joka ontuen tallusteli edellä; mutta
eipä lopultakaan auttanut, vaan täytyi hänen heittää Häntä-Heikki
metsien haltuun. Niin; ja sitten me ryypättiin. Ja koska tämä oli tehty,
käytiinpäs astelemaan kotiapäin taas, kantain runsasta saalistamme. Niin
asteltiin, pussit kainalossa, pusseissa munat ja höyhenet ja yhtä ja
toista pienempää metsäviljaa; sukset ja kurjet selässä, pyssyt kourassa;
ja vuoroitellen lönkytteli kunkin olalla karvainen ahma. Niin
kuljettiin. Mutta lentelipä pilvien rajalla pieni, mököttelevä
taivaanvuohi; minä ammuin sen ja pistin pussiini. Siitä käytyämme
hetken, näinpä männyn latvassa siipioravan, litteän ja suurisilmäisen,
minä ammuin sen ja pistin pussiini.

Tultiin lopulta väljille, korkeille ahoille ja näkyi kerran vielä tuolla
etelässä Turkkilan talo, josta oli lähdetty tuimalle retkelle. Tultiin
veriseen paikkaan, jonka Turkkilan isäntä jo pyyntiin mennessämme oli
osoittanut meille ja jossa karhu kaksi päivää sitten oli tappanut uhkean
orhin. Siinä katseltiin hetki kontion tahrattua pöytää, ja huomasinpa
kohta, että hän nykyään, kaiketi menneenä iltana, oli auringon laskiessa
käynyt nauttimassa tähteitä paististansa. Arvelinpa nyt hänen palaavan
samaan paikkaan taasen tämänkin päivän sammuessa, ja sentähden päätin
jäädä häntä vartomaan; mutta edelle, Turkkilaan läksivät muut iloista
ehtoollista rakentamaan. Siinäpä seisoin nyt ja tuumiskelin, tuumiskelin
ja pitelin päätäni kuinka tuota vierastani vuottaisin lakealla aholla,
jossa, kiivetäkses ylös, ei seisnyt yhtään ainoata puuta. Mutta »sukkela
vikkelän voittaa», keksinpä keinon viimein, oivallisen oikein moisen
koneen. Näinpä siinä lähellä tervaskannon, mustan ja julman suuren,
jonka juuret keväitten kirret oli kohottaneet ylös, ainakin kyynärän
korkealle. Siitähän naputin kirveelläni poikki sen keskimmäisen juuren,
joka tunkee oikeasti alas, kiskoin ulos ja avarsin kuoppaa vielä hieman.
Sinne nyt matelin sisään, pistin kiväärini kidan ulos verikenttää kohden
ja rupesin koreassa suojassa odottamaan ohtopoikaa, päälläni ankara
linna. Hän tuli, läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn
lapaan, ja päätinpä nyt varoten antaa hänelle lyijyä otsaan. Mutta
peeveli kuitenkin! kilkahtipa silloin perin pikkuruisen tuo
messinkiviilu pyssyni perässä vasten takkini tinanappia, ja kilahduksen
kuuli paikalla kontion tarkka korva. Villittynä karkasi hän kohden,
mutta paukahtipa häntä vastaan. Siitä kuitenkaan huolimatta, juoksi hän
vaan päin, kirkuen peloittavalla äänellä. Kuuluipa nyt jytinätä pääni
päällä: juuret ryskysi ja maa remahteli, koska monisarvinen kanto
nostettiin päältäni pois. Ja minä poika-parka ajattelin jo tulleeksi
tuhoni päivän ja varroinpa vaan, pyssy kourassa, koska tuikahtaisi esiin
hirmun avattu kita. Mutta äkkiinpä nyt lakkasi telme, ja kaikki oli
hiljaa, äänettä kuin haudassa, ja eipä, niinkuin odotin, tullutkaan
tuosta iskettäväksi yhteen. Varroinpas hetken vielä, mutta katsoa
kurkkasinhan lopulta pystyssä töröittävien juurien välistä toiselle
puolelle, ja siellähän makasi ihan hengettömänä karhu, kaadettu kanto
sylissä, ja vuodattaen uhkeasta rinnastaan vertansa multaan. Mutta
heleijaa! ajattelin minä, seistessäni vapaana poikana taasen, vapaan
taivaan alla. Olihan tervaskanto vallan sukkelasti siirtynyt päältäni
pois.

JUHANI. »Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!»

TIMO. Vie sinun seitsemän seppää!

JUHANI. Sukkelin tempaus maan piirin päällä!

TUOMAS. Urhea tempaus, miehukas tempaus sekä kontion että teidän!

JUHANI. Oi sinä musta sonni!

TIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten?

TAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus
kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin
sääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa,
keikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto:
riippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea
ukkospilvi. -- Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja
sitten me ryypättiin.

JUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia.

TAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin,
päätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne
päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä
miehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee.

AAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me.

JUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että
unta on maailmassa.

TAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika,
on. Jumalan haltuun, veljet!

JUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti.

AAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina!

Läksi Matti, kirves olalla, käymään kohden pientä mökkiänsä visaisella,
tuuhealla mäellä, kaukana kylästä. Mutta yön lepoon läksivät veljekset,
sillä johan pimeys voitti, ja illan himmenevä valo kajasti vaisusti
heidän pirttinsä ahtaista akkuna-reijistä. Mutta kauanpa aatokset
parveilivat tulisina heidän aivoissansa, poistaen virvoittavan unen. He
muistelivat Taula-Matin kertomuksia Pohjan erämaista, lumotusta ilmasta
siellä ja noidannuolista, jotka sihisten sinkoilivat ristiin, rastiin
halki tumman yön. Niinkuin siellä nuolet säkenöitsivät ja pyssyt
leimahteli, niin leimahteli heidän povensa kummallisesta halusta ja
innosta. Enimminkin kaikista kannatti heidän kimmaansa kurki, tuo
viisaasti, närkisti katseleva lintu, jonka jylhä kirkkuna kajahtelee
ympäri Pohjan rämeitä; ja heidän aatostansa vastaan hohti höyhenellisten
pesien herttainen lämmin, hohti kiiltävin munineen juovuke-pensasten
helmoista. Siellä pitkäkaulaisia pyytää ja heidän pesiänsä riistellä, se
nyt oli veljesten himona. Voimallisesti heidän mieltänsä viehätti
Pohjolan soitten juhlallinen synkeys.

Mutta kau'emmin kaikista valvoi vuoteellansa Juhani. Hän tuumiskeli
millä keinolla näillä kotopitäjän mailla saataisiin matkaan pyynti, joka
vetäisi vertaa tuolle äsken kerrotulle Pimentolan soilla. Hän muisteli
Kourusuota, jossa tosin ei löytynyt kurkia, mutta laikkokylkisiä sorsia
viljavalta. Ja koska Pohjan-miesten välimaiset ryyppäykset kiemailivat
hänen mieltänsä kummallisella voimalla, niin muisteli hän löytyvän
viinaa Viertolan kartanossa. Ja niinpä sai hän aatoksissaan kokoon
jonkunmoisen kopian Pohjolan jalosta pyynnistä, ja, päätettyään panna
sen huomenna toimeen, nukkui hän lopulta; mutta unissaan peuhaili hän
kauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerranpa loiskasi hän uneksuen
vuoteeltansa ylös, huutain hirmuisella äänellä: »Ahman-poika,
ahman-poika! Ottakaat kiinni se kurjankaula!» Tälle huudolle muut,
puoleksi heräten, ärähtivät äkeästi loukoistansa; vaipuivat kuitenkin
pian uneensa taas. Mutta kauan tuijoitteli ympärillensä Juhani, ennen
kuin huomasi ettei hän seisnutkaan Lapin summilla mailla, soitten
välissä, harmaalla taipaleella, vaan kotopirtin rauhallisella parvella.
Vähitellen selkeni mielensä, vuoteellensa kallistui hän jälleen ja
nukkui sikeästi. -- Mutta aamulla, noustuaan ylös, muisteli hän öillistä
päätöstään ja rupesi kohta sitä muille esittelemään.

JUHANI. Veljet, kuulkaat mitä sanon ja mihin tahdon nyt teroittaa teidän
mielenne. Muistelenpa saaliikasta seutua, ihmettelen kovin että aina
tähän päivään asti olemme unohtaneet Kourusuon, jonka ruohistoissa ja
kirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintua ilman lukua ja määrää.
Sinnepä nyt lähtekäämme pyyntiin ja tuommepa sieltä säkittäin sorsia
kuin purasnuijia.

TUOMAS. Minä taivun tuumaas.

TIMO. Ja kernaasti minä.

EERO. Minä myös; ja koska samoilen Kourusuossa, niin pidän itseni
Pikku-Jussina Lapinmaan nevoilla. Olkoon menneeksi!

AAPO. En iske minäkään vastaan hanketta, joka taitaa meille saattaa
monen päivän muonan.

JUHANI. Päätämme siis retken. Mutta Kourusuohon on huikea matka, aika
suden virsta, ja viivymmepä siellä ainakin yhden yön. Sentähden ei
tekisi, luullakseni, ryyppy pahaa, majaillessamme ilmi-taivaan alla.

TUOMAS. Viertolassa on viinaa.

JUHANI. Viinaa ja hyvää.

TUOMAS. Seitsemän korttelia, pojat!

JUHANI. Oikein! Kortteli miestä kohden.

AAPO. Ehkä jätämme viinan, johon onneksemme emme ole juuri tottuneet
vielä.

JUHANI. Oletpa tuolloin, tällöin ottanut naukin niin sinä kuin minäkin.

EERO. Ymmärrä, Aapo, miehen lapsekas yskä. Suo, että kerran mekin
taidamme sanoa: »ja sitten me ryypättiin», koska harmaapäisinä ukkoina
kertoilemme entisiä sankartöitämme nuorisolle. Suo, että oikein elävältä
luulemme kuranssaavamme ahmanpoikia Pohjolassa.

JUHANI. Hullujako taas? Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että
ihminen ruokkoo ruumistansa. Tällä retkellä tulemme kylläkin
tallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään
yömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus
taskumatista hyvääkin, luulen minä. -- Katsomme siis parhaaksi että
matkaan astuessa emme ole ilman rohtoryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt
Lauri-poika Viertolaan, paras ketunnahka poijussa; ja viinaa pitää
heltimän.

Läksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistus juomaksi
sorsanpyynnissä Kourusuolla. -- Impivaarasta noin viisituhatta askelta,
Viertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen
pinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja,
korkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvin mäntyineen.
Tänne oli veljekset päättäneet lähteä ajelemaan narisevia sorsia,
toivoin yltäkylläistä saalista.

Tuli Lauri Viertolasta, tuoden helmeilevää viinaa, laskettuna tinaiseen
pulloon, heidän isänsä entiseen metsäpulloon. Mutta paitsi viinaa, toi
hän myös Metsolasta tärkeän uutisen, joka kiihoitti veljesten mielen
vielä tuimempaan intoon. Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista
Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta
Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi
tämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä
kotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat
kontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä
kaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen
oli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna
lujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä
asteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän
korttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa
askelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski,
kuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui
ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut
astelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät
puoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa.
Kätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan,
mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa.

Kului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista
tassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan
lähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen
ja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta näkyi hän saaneen vaarasta
aistin; sillä äyhkeillen ja käännellen kuonoansa seisahtui hän jo kauas
uhristaan. Kauan hän juonitteli, ja tuntui lopulta kuin olisi hän
mielinyt siirtyä takaisin, lähestymättä miehiä pyssynkantamalle.
Syvimmässä äänettömyydessä vartoivat veljekset näreistössä, kunnes
viimein Timo, huolimatta muiden kieltävistä viittauksista, läksi
kaartaen ja hiiviskellen käymään kohden äkeätä vihollista. Ja nyt, koska
hän luuli jo olevansa kontiota kylliksi lähellä, laukaisi hän; mutta
ainoastaan kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia
putkessa. Vihaisena karkasi nyt kontio kuin suuri, sammaleinen kiirivä
kivi kohden miestä, joka viipymättä paiskasi itsensä alas kasvoillensa
maahan, ja siinä makasi hän liikkumatta. Peto häntä haisteli, kyhneili
ja tukisteli, maristen ja äyhkien pahoin. Kaiketi olis Timon surma nyt
tullut, ellei Juhani olis rientänyt häntä apuun, ampuen kohden karhun
selkärankaa. Ei uskaltanut hän tähdätä alemmas, muistellen veljeänsä,
joka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei sattunut, ei kumminkaan
kosevalla tavalla, sillä rynkäsipä kuusiston ruhtinas kohden Juhania
hurjempana vielä, jättäen Timon maata tonkeilemaan. Silloin Juhani,
puolustaen henkeänsä, käänsi pyssynsä perän vasten elikon avattua kitaa,
ja peloittava taistelo oli tulossa. Mutta ampui nyt Tuomas, lähettäen
kontion koipeen tulisen luodin. Kartellen hänkin veljeänsä, ei tainnut
hän tähdätä päähän tai rintaan, joiden haavoittaminen varmemmin tuottaa
kuoleman. Toki tunsi nyt karhu ruumiissaan lyijyä, ja alas virtasi veri
pitkin hänen lihavaa, pöyreätä konttaansa. Julmistuneena, hirmuisella
kiljunalla kirmusi hän päin Tuomasta nyt, mutta sai niin ankaran iskun
miehen pyssystä otsaansa, että hän, ravistaen päätään, seisahtui äkisti
juoksussaan. Ja tässä nyt seisoivat vihamiehet vilauksen aikaa, uhalla
katsellen toinentoistaan.

Silloinpa riensivät esiin koirat, lähenivät vinhasti ja äänettöminä kuin
kaksi leimausta, mutta, heidän ehdittyänsä röyheän kontion luoksi, nousi
kiukkuinen melakka. Killi ärhenteli karhua vasten partaa, toki seisten
hänestä aina jonkun askeleen syrjempänä. Mutta hänen takanansa teuhasi
Kiiski, rohkenipa tuolloin, tällöin temmata pienen nappauksenkin hänen
reisivilloistansa. Kuitenkin keikahti hän vikkelästi syrjään aina, koska
metsän mesikämmen kuin mustanhallava, valtainen ruko käänteli itseänsä
heidän keskellään. Viimeinpä, tehtyänsä muutaman onnistumattoman
hyökkäyksen kiusaajoitansa kohden, pakeni otso, reuhuvat koirat
jäljessään.

Kaikki tämä tapahtui kovin joutuisasti ja ennen muiden veljesten
ehtimistä taistelopaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat kohta
uudestaan, toivoen saavuttavansa kontion kerran vielä. Nousi myös Timo
tuosta vähitellen pystyyn ja tuijotteli ympärillensä hetken, niinkuin ei
olis hän juuri käsittänyt, missä oli Pohja, mistä ilmasta tuuli
puhalteli. Kiivaasti nyt nuhtelivat häntä muut hänen tyhmästä
rohkeudestaan, joka olis tainnut hukuttaa tässä miesten henkiä, ja
kenties oli auttamattomaksi pilannut pyynnin. Sanaakaan lausumatta istui
Timo mättäällä, pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla
nakutellen piitä terävämmäksi. Ja pian seisoivat he kaikki valmiina
taasen jatkamaan pyyntiänsä.

Yhä kauemmaspa siirtyi koirien haukunta, heikkeni melkein
kuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko
kohtaisivatkaan enää saalistansa. Mutta hetken mentyä kaikkuivat taasen
selvemmin Kiliin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä likemmäksi, ja näkyi
että karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle
paikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin
paikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartomaan. Pienellä,
ruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä
Lauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat. Täyttä juoksua,
niin että maa tömisi, läheni karhu näyttäin avatun, mustanpunaisen
kitansa. Kohden Simeonia kiiti huohoittava otso. Ampui mies, ja
kiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten
kohden ampujata. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus
kajahti ympäri, ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella.
Siinä hän lepäsi, jäsentäkään liikuttamatta, ja veri virtasi päästä ja
rinnasta.

Mutta veljekset kokoontuivat pian kaatuneen karhun ympärille, ja oli se
vanha ja suuri koiraskarhu. Nähtiin nyt, että hänen päänsä ihan korvan
juurelta oli lävistetty, ja lävistetty oli myös kylki. Ensin mainitun
haavan, sen tiesivät kaikki, oli saattanut Laurin luoti; sillä elikko,
jonka aivo on puhkaistu, kaatuu vilauksessa, eikä koskaan enää nouse.
Mutta tyytyväisinä istuivat ampujat metsän pöyreäturkkisen sankarin
ympärillä, hankkiutuen kumauttelemaan murharyyppyä. Tyytyväisinä myös ja
jalosti katsellen istuivat koirat kaatuneen vihamiehensä vieressä. --
Ilta oli kaunis, tuuli oli vaijennut ja aurinko aleni pimeän korven
helmaan. Hauska oli tuossa veljesten levähtää näin hertaisena
iltahetkenä, kun oli päätetty leikki metelöitsevä ja kuuma.

JUHANI. Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies, kohtasi
veitikkaa oikein kultaiseen paikkaan, ja kämmenillensä valahti kontio
alas kuin viikatteen edestä heinä. Aika naukki, poikaseni!

LAURI. Jospahan minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas.

JUHANI. Sinä »härkämies» viinatiellä, ilman yhtään makua vielä, viaton
kuin lammas.

LAURI. Ma'un tiedän, tiedän ettei lintu juuri likaisi miestä, mutta
millenkä maailma tuntuu koska iloinen poika humalassa keikahtelee, siitä
en totisesti tiedä.

AAPO. Aatteleppas jotain, Lauri, ja tahtoisin sinua ennen kieltää kuin
käskeä.

LAURI. Saakaamme tästä!

AAPO. Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi.

LAURI. Mitä jaarittelet? Otappas tuosta, koska on meillä syytä olla
hieman noin niinkuin lystillisinä.

JUHANI. Tuossahan makaa pokkomme kuin aika heinäriippi, ja säästetty on
nyt monen naudan ja hevosen henki.

TIMO. Tiedänpä, että tulevalla kertaa Viertolan herra työntäisee
viinapullon ilmaiseksi poveemme, tuopin tai kaksi.

JUHANI. Sitä en lukisikaan liiaksi, koska pelastimme hänen härkäliutansa
tuolta hirviöltä tuossa.

AAPO. Mutta onpa siinä härkäliutaa; neljäkymmentä keihäspäätä. Kesän
kaiken elustelevat he metsissä niin yöt kuin päivät, mutta talven
kuluessa vetävät he ulos pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta tuo
heidän vapaa kesäinen elämänsä metsissä heidät melkein villiksi saattaa.

JUHANI. Varjelkoon Jumala joutumasta heidän joukkoonsa koirien kanssa;
tekevätpä pian murennusta sekä miehestä että hänen koiristaan.
Muistakaamme Nikkilän hätää Honkamäen härkien parissa; suuri oli miehen
hätä vaikkei juhtien paljous ollutkaan niin hirveä kuin tämä Viertolan
mulkoileva lauma. Koiriensa tähden, jotka tuollaisessa kilakassa aina
turvauvat isäntänsä luoksi, olis hänen surma lopultakin saavuttanut, jos
ei olis sattunut vastaan vahva niitun-aita, joka suojelevana
linnan-muurina viimein seisautti härkien rynnäkkö-juoksun.

AAPO. Olkaamme varoilla. Kuulinpa äsken niinkuin käheän kiljauksen
tuolta mäeltä. He eivät olekkaan, luullakseni, meistä kaukana. -- Mutta
mitä askartelee Eero tuon kiven juurella?

EERO. Saukkohan täällä on, täällä ontelossa kiven alla.

JUHANI. Olisko tuo mahdollista?

EERO. Varmaan. Sisään menee lävestä jäljet, mutta ulos ei yhtään,
niinkuin näen tuossa sannassa.

AAPO. Näytäppäs ne jäljet koirille, niin kylläpä osoittaa heidän
häntänsä keikunta onko siellä kortteeriväkeä.

JUHANI. Tänne, Killi ja Kiiski!

TUOMAS. Tiellään ovat he taas ja, luullakseni, jäniksen jäljillä.

EERO. Yhteisillä voimilla kyllä vipuamme ylös tämän kiven.

TUOMAS. Onhan turhempaakin koetettu. Tänne kirvees, Juhani, ja tuosta
lyön meille kullenkin jykevät kanget, joilla miehissä kohotamme kiven,
koska koiramme ovat tulleet.

Niin he haastelivat; ja löi Tuomas Juhanin terävällä kirveellä kullenkin
miehelle tuikean kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista. -- Mutta
äkisti he kuulivat metsästä kovan jyskeen ja pauhun, joka tuntui heitä
lähestyvän peloittavalla vauhdilla. Tuota oudostellen kuultelivat
veljekset, kanget kourissa, kuultelivat ja vartosivat mitä viimein
metsästä ilmaantuisi. Kuului sieltä ilkeää, sekavata möryä; välimmiten
vingahtelivat koirat kovin kipeästi; ja pian ilmestyi sieltä kauhistava
näky. Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää, kaahaten
edellään koiria, jotka pakenivat henkensä tähden, kiirehtien miesten
luoksi. Mutta tämä saattoi pöyhistymään miesten karvat, ja kylmät
väristykset karsivat heidän ruumistansa. Ja ilman yhtään pidätystä
karkasivat härjät päin, möräten huumaavasti; voimakkaasti iskettiin
heitä vastaan, ja alkoi kamoittava taistelo. Vahvoilla kangillansa
läimäyttelivät veljekset, halkasivat sarvitettuja päitä, ja kaksi jo
härjistä makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Mutta uhkasi
veljeksiäkin surman kuolema. Kaatui Timo, ja kumartui jo härkä
lävistääkseen allansa makaavan miehen rintaa; mutta silloinpa lankesi
raskaasti alas Tuomaan pihlajainen kanki, lankesi, katkaisten juhdalta
selkärangan. Möyhkäten vaipui elikko hengettömänä maahan, ja Timo oli
pelastettu. Myös Aapoa uhkasi samankaltainen tuho, mutta hänenpä taasen
pelastivat Juhani ja Eero. Voimallisesti nuijaili Juhani kangellansa
härkää sarvien väliin, Eero häntä rytkäytteli hännästä, sillä keinolla
siirtäen hirviön aseman, joka myöskin pian makasi tanterella, viskellen
sorkkiansa ilmassa. Koivuisen kankensa kadotti taistelon vilinässä Timo,
mutta huomasi pian Juhanin kirveen kedolla; sen tempasi hän kouraansa ja
rupesi huhmailemaan ympärillensä tulisella tuimuudella. Hän iski
oikealle, iski vasemmalle: hirveästi aukenivat härkien mahat ja kohisten
vuosi alas kentälle verta, vettä ja rapaa. Niin taistelivat miehet
kalveina kuoleman kidassa; ja parastansa tekivät myös koirat, käytellen
hampaitansa kuin rautahohtimia härkien kurkkuihin. Kova oli
sekamelskassa meno ja meteli, ylös ja alas keikahtelivat kanget,
korkealla ilmassa sinkoilivat härkien heltiyneet sarvet, ja veljesten
huuto, koirien ähellys ja elukkain möly suli yhteen kauhistavaksi
ääneksi.

Mutta viimein ottelu herkesi. Seitsemän härkää makasi hengettömänä
maassa, kolme heistä pakeni, mikä yksisarvisena, mikä perin nuijapäisenä
ja mikä muutoin hakattuna pahoin. Mutta kalveina, silmät pystyssä,
seisoivat veljekset hurmeisella maalla. Punoittaen seisoi Timo, kourassa
verinen, rapainen kirves, seisoi kuin kaskea hakkaava mies. He taisivat
tuskin käsittää mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kamalaksi
uneksi, kun he muistelivat kärhämätä, joka tuimana tuulispäänä lähestyi
heitä, riehui vilauksen aikaa heidän keskellänsä ja raukeni äkisti
jälleen. Kauhistuen katselivat he otusten paljoutta, jotka nyt makasivat
heidän edessään verisellä kedolla: kuusiston kontio, julman suuri, ja
seitsemän lihavata härkää. Kovia työnnähdyksiä olivat he itsekin
leikissä kokeneet, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo; mutta seisoivat he
kuitenkin kaikki pystyssä vielä. Siinä he seisoivat, kanget käsissä,
huohoittaen, hikoillen ja äänettöminä tuijotellen toinen toistansa
kohden.

Mutta hengähtää ehtivät he tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara, monin
kerroin suurempana ensimmäistä. Tuulispäätä seurasi hirmumyrsky.
Tuntuipa kuin olisi nyt lähestynyt maailman viimeinen hetki. Tanner
jyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti
illan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme
hurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä
päissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu
sikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee,
lähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko
rynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä
ja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät
heidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien
välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi,
päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut
heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului
kohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä
he samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa
kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä,
joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen
läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.
Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat
kuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään.
Tuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli,
mutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he
lakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi
sitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin
murrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin
ennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä,
juhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja
pöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle
ylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman
kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä
tiestä.

Kuului silloin huuto Aapon suusta: »kontit seljästämme, mutta pitäkäämme
pyssyt!» Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas
maahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä
hellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs
läheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta
surkeasti kiljuva huuto: »Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!» Ja tarkoitti
hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä
kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja
leimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas
tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista
kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin
koskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä
kuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat
he ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma,
myristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli
melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa
noin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset,
hikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman
edestä. Äänettöminä, sanaakaan lausumatta, istuivat he kauan. Mutta
viimein avasi Juhani suunsa.

JUHANI. Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme onneamme siitä. Sillä se
oli marssi, jota muistamme niin kauan kuin härkiä maailmassa löytyy.

AAPO. Tässä ollaan, mutta kuinkahan tästä tullaan? Itsepintainen on
härkä, ja nämät tässä ovat vihan vimmoissaan kumppaniensa surman tähden,
jota nyt mielisivät koirillemme monenkertaisesti kostaa.

JUHANI. Ja me saisimme samasta kauhasta.

AAPO. Ilman tämän kiven kultaista korkeutta.

JUHANI. Olipa se meille tervetuloa. Totisesti! Kuin oravat, niinpä
kiipesimme nopeasti ylös.

EERO. »Ja sitten me ryypättiin».

JUHANI. Juuri niin! Kiitos Herran, että on meillä kumminkin viinaa, jos
niin, että opetettaisiin poikia paastoomaan tässä.

LAURI. En hellittänyt konttiani minä.

JUHANI. »Sulle kiitos» myös, mun veljeni. Mutta saatappas tinapullos
esiin, kumauta siitä aika naukki ja sitten pane se vierimään ympäri. Nyt
tarvitsee sydän vähän vahvistusta.

AAPO. Mutta sitä tavaraa tulee meidän nauttia varoten näin vaarallisessa
asemassa kuin tämä.

JUHANI. Terveellinen muistutus. Mutta otappas tuosta yksi kohtuullinen
kulaus.

AAPO. Kohtuus on aina paras. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme ja
ehkä enemmin kuin yhdeksi yöksi.

JUHANI. Auttakoon meitä Jumala siitä! Minä toivon, että nälkä piankin
poistaa tuon sarvimetsän ympäriltämme. -- Niin, tässä istumme kuin
seitsemän ukulia korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta
mistähän on syntyisin tämä nimi?

AAPO. Eräästä kummallisesta tarinasta.

JUHANI. Kertooppas se meille aikamme vietteeksi. Sillä tässähän tarinat
juuri omaansa, tarinat ja historjat.

Ja seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen
Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura jalo
ja kaunis, juoksemaan verrattoman nopea. Läksi tuo sorea eläin kerran
kevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan
ympäri Suomen-nientä. Silloin moni joutsimies, nähtyänsä kultakarvaisen
ja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoomaan karkaistulla
nuolellansa. Mutta kenkään ei voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän
kauas jälkeensä hiihtävän miehen. -- Joutui hän viimein Hämeen-maalle,
jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies. Tämä nyt sai
vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kerkeästi häntä kiehtomaan,
liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla
pitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä
joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat
lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimein väsymys
saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohoittaen pakeni, juoksunsa heikkeni
ja yhä likemmäksi läheni mies. Tapahtui silloin kumma, joka kuitenkin on
ennenkin nähty pidättävän monen ampuniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura
ympäri, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen
hereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa
armoton mies, lävisti ihanan eläimen otsan; ja niin kaatui Hiiden peura,
punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjan-perän kolkoissa laaksoissa, tunsi
äkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi kohta, että kultainen varsansa
vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa linnansa seisoi,
ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän
kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen,
kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan
uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän
hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen
kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden
joutsimiestä Hämeen saloissa. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti
ankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman.
Kohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin,
ja juuri ampuniekan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen
allensa ijankaikkiseksi.

JUHANI. Ja miehen surma oli meidän onneksemme. Missä olisimme nyt me
ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme,
kurjat.

TUOMAS. Mutta kyllä vielä tässäkin tarpeeksemme saamme. Minä takaan sen.

JUHANI. Jumala auttakoon meitä ajoissa!

TIMO. Täytyyhän tässä poikien untakin jyritellä päälliskyttäisin
toinentoisensa niskoilla kuin pääskysen-poikaset pesässänsä.

AAPO. Se ei käy päisin. Pianhan kellahtaisi unipöllöinen mies alas
härkien saaliiksi. Sentähden kaksi meistä aina, yksi kummallakin
vierellä, vartioitkoon uneksuvaa veljeänsä.

JUHANI. Järkevä neuvo; ja käyttäkäämme sitä tarkasti; tässä on
kortteerimme ainakin tämä yö. Sen näemme jo kaikki härkien hankkeista.
Tuossahan jo kolme peeveliä makaa röhöttää kirotuilla mahoillansa,
puhkaten ja märehtien, perkeleet! -- Mutta pankaat ma'ata, pojat; minä
ja Aapo tahdomme teitä vahdata tuonne likimaihin puoleen yöhön. Pankaat
ma'ata, pankaat ma'ata. Herra siunatkoon meitä!

AAPO. Voi meitä poloisia kumminkin!

SIMEONI. Mihin olemmekin onnettomat joutuneet.

JUHANI. Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta pankaat ma'ata, siunatkaat
sielujanne ja ruumiitanne ja nukkukaat Herran nimeen.

Niin viettivät he yönsä: valvoi aina kaksi, muiden ma'atessa
sammaleisella kivellä; ja pitkä oli yö. Koitti viimein toki aamu,
aurinko nousi ja kohosi ylös taivaalle, mutta sama oli heidän kohtalonsa
vielä; ainapa sarvet, heitä piirittäen, keikkuivat Hiidenkiven
ympärillä, ja kovin jo heitä likisteli nälkä. Kuitenkin toivoivat he
saman armottoman vieraan tekevän tehtävänsä härkienkin mahoissa ja
lopulta pakoittavan heidät siirtymään laitumille. Niin he toivoivat,
odottaen vihamiestensä poistumista. Mutta kauhistuksella huomasivat he
pian, että eläimen ruokaa löytyi kyllin tuossa korven kosteassa
sararuohossa Hiidenkiven vaiheilla. Sitähän rupesivat nyt härjät
vakaasti näykkeilemään, siirtymättä kauemmas kuin että sammaleinen kivi
heillä lakkaamatta oli näkyvissä.

JUHANI. Eihän ole heillä aijettakaan korjata luitansa. Ottavatpa,
peeveli vie, tähän asuntonsa ja rakentonsa aina talveen asti.

EERO. Heillä on riivattu nahassa.

TIMO. Mikä on heidän tässä ollessa? Korpi antaa heille sekä ruo'an että
juoman; mutta kuiva sammale on meillä tässä leipänä ja särpimenä.

SIMEONI. Mutta asian laita on tämä, että me istumme tässä koiriemme
tähden. Minä pelkään, että pelastuksemme ainoa tie on viskata Killi ja
Kiiski uhriksi vihaisille härjille.

JUHANI. Julma neuvo.

AAPO. Jota emme leikin seuraa.

JUHANI. Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho.

TUOMAS. Viskaisimmeko nahkamme lunastimeksi heitä, jotka niin monet
kerrat ovat pelastaneet henkemme petoin murhaavista kynsistä? Ja
oliskohan tuosta hyötyä meille? Minä epäilen.

JUHANI. Samoin minä. Härjät tuossa, saatuansa kerran koiramme ryysyiksi,
rupeaisivat vallan koreasti vartomaan täällä aina vaan enemmin
sarvillensa seivästettävää. Varma asia.

SIMEONI. Niin, niin, mutta mihin keinoon käymme, koska nälkä oikein
rupeaa naukuilemaan tuossa mahassa?

JUHANI. Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian
tuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan,
ja silloin lannistuu uhkea mies. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mihin
keinoon käymme? kysyn minäkin.

AAPO. Huutakaamme huikeasti kaikki yhdestä suusta; äänen ehkä kuulee
jokin metsässä käyskelevä, tai ehtii se aina Viertolaan ja saattaa
ihmiset jotain arvelemaan.

JUHANI. Sitä keinoa käy koettaa.

TIMO. Huutakaamme vahvasti.

JUHANI. Oikein riivatusti. Paukahtakaamme kaikki yht'aikaa tähän
maan-ihmeelliseen huutoon. Kaikki yht'aikaa, niin on sen vaikutus
enemmin potraa. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiit. Kun
kolmannen kerran kämmenelläni läikytän, kirkaisemme, ja kirkaisemme kuin
seitsemän miestä. -- Yks, kaks, kolme!

Huusivat he miehissä kaikin voimin ja yht'aikaa, että kivi ja maa sen
alla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun
askeleen kivestä pois. Peloittavalle myös kuului seitsemän miehen
äkkinen kirkaus ja sitten jolittava huuto, johon vielä sekaantui koirien
surkea ulvominen. Huusivat he viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi ja
kauas kiiriskeli kaiku. Mutta koska oli huudettu viides ja ankara huuto,
istuivat he taasen hengähtämään hetkeksi. Siinä levättyänsä, uudistivat
he saman toimen, huutaen seitsemän kertaa, ja rupesivat sitten
odottamaan mitä tämä keino vaikuttaisi. Mustuneilla kasvoilla,
veripunertavilla silmillä he istuivat sammaleiselle kivelle, ja kovin
liehtoivat heidän rintansa palkeet.

JUHANI. Varrotaanpas mitä tämä tekee, varrotaanpas. Ovathan ihmiset
hulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko ilman suurinta hätää paru
näin. Varrotaanpas.

EERO. Mutta ellei tästä metelistä apua meille ilmesty, niin olemme
tottakin kuoleman omat. Länteen vaipuu jo toinen aurinko ja vimmatusti
kiihtyy nälkä.

SIMEONI. Jumala armahtakoon! yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt
siitä kun viimeiseksi söimme.

TIMO. Niin onkin. Kuulkaas kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa
ja pientä piiputustakin. Tämä on kovaa.

JUHANI. Kovaa, kovaa; me tiedämme ja uskomme sen, mentyämme omaan
vatsaamme.

SIMEONI. Pitkä on nälkäisen päivä!

TIMO. Pitkähän se on.

JUHANI. Pitkä ja synkeä! Onko jo tyhjennetty Aaponkin aivo? Etkö muista
enään variksenkaan vaakutusta, tarhapöllönkään pakinaa jutellakses
meille, istuissamme Nälkäsaaressa hirmuisessa.

AAPO. Muistanpa tarinan, jonka juuri nälkä nyt johtaakin mieleeni; mutta
se ei saata meitä unohtamaan ruumiimme ravintoa, vaan muistuttelee kovin
sekä ruokaa että juomaa.

JUHANI. Sinä meinaat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen.

TIMO. Mutta minulle on se uutta; kerro se, veli Aapo.

SIMEONI. Kerro se, kerro se!

AAPO. Onhan se tarina miehestä, jalosta uskonsankarista, joka istui
muutaman ajan vankina Impivaaran luolissa, niinkuin ennen tuo kalvea
impi, mutta toisenkaltaisesta syystä.

Ja seuraavan tarinan kertoi heille Aapo:

Ennen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä
Hämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja
harras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli
Ruotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi
haarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset
joutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle. Mikä heistä
surmattiin kauhistavalla tavalla, mikä etsi pelastustansa, paeten
salojen eksyttävään kohtuun, mikä vuorten luoliin ja mikä minnekkin.
Impivaaran komeroihin kiirehti mainittu hurskas mies; mutta hänen
vainoojansa, jotka koston vimmassa seurasivat hänen jälkiään, huomasivat
pian mihin hän oli itsensä kätkenyt. »Susi teljettäköön omaan
luolaansa!» huusivat he ilkeästi riemuiten, muurasivat luolan aukion
lujasti kiinni ja heittivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen.

Surkea loppu olisi nyt saavuttanut miehen, mutta ihmeen teki taivas
taas. Tuskin oli luolan suulta kadonnut päivän-valon viimeinen siinto,
niin jopa valkeni avara luola ihanimmasta, hopeakirkkaasta paisteesta;
ja niin oli miehellä kylmän kallion sydämessä liepeä, taivaallinen
päivä. Ja tapahtuipa ihmeitä vielä enemmin. Katso, kuvertui äkisti
luolan permantoon heleä lähde, jonka vesi ei ottaen milloinkaan
vähentynyt; ja oli siis miehellä kivikammiossaan alati raikasta juomaa.
Mutta vieläpä lähteen reunalta kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu,
kantain herttaisimpia hedelmiä, jotka eivät ottaen loppuneet; ja siitä
sai mies suloisen ravintonsa. Tässä vietti hän päivänsä, ylistäen
Herraa, tässä hän vietti yönsä, uneksuen autuitten maasta. Ja hänen
päivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä
herttaista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä
kristittyin veri. Mutta koska vainon kauhistava aastaika oli kiertynyt
umpeen ja ulkona paistoi ihana syyskuun-aamu, ehti sankarin korviin
vasarain ja rautakankein jytinä luolan kiinnimuuratulta suulta. Läpi
tuon kivisen ruhan rupesi viimein pilkahtelemaan päivä, ja vilauksessa
katosi luolasta ihmeellinen valkeus, niinmyös lähde ja lähteen reunalta
hedelmällinen puu.

Mutta mikä saattoi matkaan tämän pauhinan ja telmeen tuolla ulkopuolella
luolan aukiota? Seisoi siellä pakanoita suuri joukko ja heidän
keskellänsä muutamia kristittyjä sidottuina nuoriin ja tuomittuina
nälkään kuolemaan vuoren pimeässä uumennossa. Eivätkä arvelleet he muuta
kuin että sama surma oli kohdannut miestä, joka vuotta ennen samaan
luolaan suljettiin. Mutta kovin he kummastuivat, koska luolan auetessa
sankari astui ulos kirkastetulla, säteilevällä otsalla. Ja ääni, jonka
pyhä heläys tunkeusi aina ytimiin asti, kaikui hänen suustansa: »terve,
ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!»
Silloin lankesi joukko hänen eteensä polvilleen, ylistäen sitä Jumalaa,
johon hän uskoi ja joka oli hänen pelastanut hirveästä kuolemasta.
Mutta korkealla äänellä kertoi heille mies ne ihanat ihmetyöt, joita hän
vuoren kohdussa oli kokenut; ja yhdestä suusta huusi hänelle kansa:
»kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!» Niin he
miehen suureksi riemuksi huusivat ja päästivät viipymättä nuorista
kuolemaan tuomitut vangit. Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja
seurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa
Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä
uhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka
tuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän
vanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset.
Niin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös.

AAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä.

JUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa,
jossa nyt on meidän sudentarhamme.

SIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa
ollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään
maalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan
että luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen
tarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä,
maistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen
karjatoverini, Tervakosken Tuomas? »Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen
miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan». Niin
lausui hurskas ukko.

JUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla
uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän
pisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä
vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja
ruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin
lailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti
miehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin
roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa
ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta
sarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista
ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena
ulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää
sakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin
puutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä
lappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui
pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa
trahtamenttia joutilas mies?

TIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?

TUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä.

TIMO. Ja pyörryttää pojan päätä.

JUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta
riksiä!

SIMEONI. »Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa»! Niin, me
istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa
iloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on
meidän tekeminen?

EERO. Uskokaamme, uskokaamme!

SIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu!

EERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta
vaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis
tässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä!

TIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.

JUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja
seitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis
kesti.

EERO. Kirkas tuli ja leimaus!

TIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja
taskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia
edes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä.

JUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita.

TIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma'ata
röhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen
jaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee
henki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara
äitinsä nisänappia.

JUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa,
hieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa. -- Kas, onpa meillä jo
myöhäinen ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän
vaan aina pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme
puhisevaa perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät
yhteen, iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat,
touhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä
kaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä
hieman huviakin ajan vietteeksi. -- Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki
kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.

TUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.

JUHANI. Mutta Koivi voittaa.

TUOMAS. Kyyttö voittaa.

JUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa.

TUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita.

JUHANI. Kas niin!

TUOMAS. Kortteli viinaa!

JUHANI. Sanottu. -- Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa.
Mutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa.

TIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen.

JUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun
Koivini, iske sorkkas lujasti maahan!

TUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!

JUHANI. Koivi. Koivi!

TUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä
jo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin.

JUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu?

TUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle.

TIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!

TUOMAS. Niin, Juhani.

JUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä.
Mutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että
jahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja
kylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja
seitsemästä miehestä.

SIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme.

JUHANI. Niin päättyi elämämme.

TIMO. Niinhän se päättyi.

JUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja
käyköön ympäri yksi kumaus.

AAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan
hätään.

JUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten
huudamme kuin pämpästä.

Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki
yht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli
riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui
kamostuen itseksensä: »rajahaltija siellä huutaa». Mutta veljekset,
jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään,
kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat
lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti,
huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle
sijallensa, sydämissä riutuva toivo.

5. Teuvo Pakkala: Piispantikku

Tiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista
laitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan
ollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta
kanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut
hänen ikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin
piispaksi. Se oli kunnianimi.

Yhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin
Aukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut
vielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli
häijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä
naatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan
arka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen
niskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että
vaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja
vesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli
vetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat
kyttyrässä kääntyi pois.

Aukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä
häntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää
syvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin
arvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.

Se oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi
häntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut
milläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin,
ettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi
hän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin
vain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa
häntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa
kiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan - ei niskatukasta! Sehän se
oli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista
karvoista ja veti ylöspäin - ai, ai, ai...!

Talven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli
ollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua
oli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi
höltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.

Aukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen,
että hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä
matkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta.
Starkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu
oli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin
hyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika,
aivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän
surusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen
vuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.

Kuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen
päivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset
niskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella
evankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi
loppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: »Saat minun puolestani kasvaa
kuin ovampolainen ja papiaani.» Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen
niskatukalleen tuli ikuinen rauha.

Sunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean
pannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti
makean tuoksun huoneeseen.

»Tämän olen laittanut sinulle», sanoi äiti hyväntuulisesti. »Saat yksin
syödä sen.»

Mikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen!
Aukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän
hymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli
opetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:

»Luetaan ensin vähän.»

Siinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket
kalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.

»No alotetaan», sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin
viereen.

Aukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun
äiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin
hairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei
näyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut
uppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen
niitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.

»No tämän sinä tunnet?» sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin
puolesta.

»A», vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän
hartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan
erehdystään ja sanoi: »Pehmyt pee.»

»Pehmyt pee», sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan
vihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta!
Äidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että
oli pyöreä kuin kerä.

Hän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan
niskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua
Aukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.

Äiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja
näytti itkevän.

Synkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa.
Avonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen
ääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta
päivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin
kirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun
hiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.

Santerin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten
sanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:

»En ymmärrä. Kaikkeni olen koettanut. Koettakoon isä, kun tulee.»

Hän pukeutui ja lähti kirkkoon sanoen mennessään Aukustille lempeästi:

»Syö nyt, raukkani.»

Aukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden
niskaansa ja tuumi ääneen:

»Isä?»

Hän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä,
joka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa
niinkuin pojat kärpästä siivestä.

Aukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen
suunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan
hetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:

»Mikähän peeveli siinä on konstina?»

Hän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku
helppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin
tempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli
oikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.

Aukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen
taskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen
asti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.

Santeri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa
ilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean
hajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän
seurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa
puhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia
teitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin
seinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta.
Se oli sitten salainen paikka!

Santeri luuli, että Aukusti täällä kaikessa rauhassa tahtoo jakaa hänen
kanssaan jonkun makean palan saadakseen hänestä liittolaisen toisia
poikia vastaan, jotka härnöittelivät Aukustia, pelottivat häntä
jalkapuulla ja pilkkasivat, ettei hän saa ikinä akkaa.

Aukusti veti povestaan pannukakun ja ojensi sen Santerille:

»Saat koko pannukakun.»

»Koko pannukakun?»

Santeri ei ojentanut kättään ottaakseen, sillä häntä alkoi pelottaa,
että tämä on unta. Pelotti niin, että itku oli tulossa.

»Neuvo minulle vain muuan konsti», sanoi Aukusti.

Nyt Santeri heräsi, otti pannukakun ja alkoi selittää, että hän on vasta
oppinut muutaman aivan uuden konstin, jota ei kukaan vielä tiedä. On
lukenut muutamasta lainakirjasta. Sellaisen konstin hän tiesi, että saa
neulan, silmineulan pysymään veden päällä kuin puutikun.

»En välitä», sanoi Aukusti halveksivasti, veti aapisen taskustaan ja
jatkoi: »Neuvo, millä konstilla olet oppinut lukemaan.»

Santeri ällistyi:

»Millä konstilla lukemaan?»

Nyt pannukakku jäi saamatta! Sillä eihän hän tiennyt mitään konstia
olevan lukemiseen oppimisessa. Hän itse oli oppinut siten, että puikko
kädessä oli seurannut kirjainmerkkejä järjestyksessään sen mukaan kuin
hänen sokea äitinsä oli ne lausunut. Ei hän siinä nyt mitään konstia
olevaksi ymmärtänyt, vaikka kuinka olisi ajatellut. Itku jo aivan
kurkussa hän alkoi selitellä:

»Se pitää olla vain sellainen puikko...»

»Hae sellainen puikko», keskeytti Aukusti.

Santeri silmäili ensin ympärilleen, näkyisikö minkäänlaista tikunsälöä,
ja kun ei ollut mitään kaluksi käypää, tuippasi hän pannukakun
Aukustille talteen, juoksi solasta ja pian taas palasi mukanaan puikko,
jonka muutamalla vuolaisulla oli tekaissut puunpalasta, mikä ensimäisenä
oli käteen sattunut.

»No tuolla vain alat osotella kirjaimia», sanoi hän Aukustille, joka oli
siellä solassa istumassa, kirja levällään polvilla.

Aukusti tarkasteltuaan puikkoa puolelta ja toiselta ja tutkittuaan
tarkkaan sen molemmat päät, alkoi osotella kirjaimia painaen puikolla
niin lujasti, että pieni reikä jäi jokaisen kirjaimen kohdalle, ja
lausui lujasti ja varmasti kirjainten nimet.

»Sinähän jo osaat!» huudahti Santeri riemastuneena.

Aukustilta pääsi naurunhörähdys.

He opettelivat Santerin kanssa yhdessä Isämeidän, ja Aukusti oppi.

Santeri oli äitinsä kanssa köyhän aterian jälkiruuaksi syömässä
herkullista pannukakkua, kun Starkin emäntä tuli ja toi heille
kaikellaista hyvää suuhun pantavaa kiitosten ja jumalansiunausten
kukkuroiksi. Hän kertoi pitkään ja leveästi Santerille ja tämän äidille
vaivansa ja huolensa ja sydämentuskansa, joita hänellä oli ollut
koettaessaan Aukustia opettaa kirjalle ja luullessaan, että Aukusti on
kyvytön, jotenkin viallinen. Sitä hänen iloaan sitten, kun hän tänään
kirkosta palattuaan tapaa Aukustin yksin, omin neuvoinsa lukea
porhaltamassa niinkuin hyvä hevonen kahlata porhaltaa hankea!

Pian levisi kertomus tästä ihmetapauksesta, että Starkin Aukusti oli
oppinut lukemaan aivan yhtäkkiä. Eikä kulunut pitkää aikaa siihen kuin
Aukusti sivuutti monet entisistä härnöittelijöistään, saapui aapisen
viimeiselle lehdelle kukon pyrstön alle ja opetteli siinä olevaa
»latinalaista» runoa ihan omin nokkinsa lukupuikkoineen.

Ja Tiuran Santerilta tuli yksi ja toinen tilaamaan lukupuikon. Hän sai
niistä leivän tai puolikkaan, korpun tahi joskus lantinkin. Mutta kun
hän kuuli niitä kehuttavan, että niillä oppii, ja kun uusia yhä
tilattiin, niin hän korotti ja määräsi lukupuikon pysyväksi hinnaksi 10
penniä. Niitä meni kaupaksi sittenkin. Joka lapsen niitä piti saada, ja
kun niitä katkeili ja hävisi heiltä, niin kysyntä oli alituinen. Joka
päivä meni joku puikko.

Mutta Santerille ilmestyi kilpailija. Muuan toisesta kaupungista
muuttaneen työmiehen poika alkoi myöskin tehdä lukupuikkoja. Hän kävi
niitä kaupalla ja myi 5:llä pennillä. Ne olivat sitten kauniita ja
hienotekoisia. Tiuran Santerin parhaimmatkin lukupuikot olivat niiden
rinnalla rumia seipäitä. Ja tekijä oli itse hyvä lukija.

Uuden mestarin teoksia alettiin äänekkäästi kehua poikajoukossa Santerin
itsensä kuullen. Santerin ei auttanut muu kuin myöntää ja hän oli jo
päättää, että luopuu koko puikkoteollisuudesta ja jättää sen
kilpailijansa yksinomaiseen huostaan, kun Starkin Aukusti sanoa
jurahutti:

»Samaahan se on, onko lukupuikko ruma vai sievä.» Hän tarkotti, että
puikko kuin puikko tahi mikä hyvänsä, jolla voi varmasti näyttää yhtä
kohtaa, ettei ole kuin leveä sormenlatuska, joka on kuin lapio osottaen
monta kirjainta yhtä aikaa, ettei tiedä, mistä oikeastaan on kysymys.
Mutta hitaisuudessaan hän ei ehtinyt selityksen alkuunkaan, kun Tiuran
Santeri huudahti:

»Puikon kauneus ei merkitse mitään, vaan se, oppiiko sillä. Siinä se on
konsti!»

Pojat ällistyivät. He katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Santeria,
joka nyt seisoi varman voittajan näköisenä. Santeri jatkoi:

»Starkin Aukusti jo lukee katkismusta ja Roopin poikaa, jonka Aukustin
isä on ostanut hänelle.»

»Roopin poika? Mikä se Roopin poika on?»

Kyselijät olivat ivallisia, muutamat ääneensä nauroivatkin luullen, että
Santeri koettaa heille syöttää pajuköyttä. Mutta Aukusti alkoi osotella
käsillään kirjan paksuutta, pituutta ja leveyttä ja sanoi nimeksi:

»Roopin poika Kruusoe.»

Pojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin
sanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka
haaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja
että siinä on oikein kuvatkin.

Pojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja
Aukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon
edellä.

Jokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta
ostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä
tuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt
luvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei
ollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut
tiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että
se on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.

Santeri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut
olla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä
poikiin, hän jatkoi:

»Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin,
muuten lukupuikko ei vaikuta mitään.»

Puolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan
synninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio
lukija, lukee suomet ja ruotsit.

Santerista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen
maineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään
ja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa
olevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:

»Mutta osaako hän lukea engelskaa?»

Poikajoukossa puhkesi hurja naurunrähäkkä ja kuului ilkkuvia huutoja:

»Ethän sinä, pyhä veli, itsekään osaa lukea engelskaa!»

Santeri kotia tultuaan manaili itsekseen ja viskasi koko
lukupuikkovarastonsa uuniin. Hän ei olisi enää välittänyt mistään
muusta, kunhan vain pojat eivät olisi nauraneet hänelle.

Mitä varten olikin mennyt kysymään tuosta engelskasta, kun hän itse ei
kuitenkaan osaa engelskaa. Piti tuhmuus tavata! Nyt ne nauravat ja
ivaavat, missä vain näkevät, niinkuin olivat äsken nauraneet hänen
joukosta lähtiessään ja huutaneet:

»Santeri menee lukemaan engelskaa!»

Santeri itki. Mutta sitten hän yhtäkkiä löi kämmentä polveensa. Hän oli
keksinyt!

Aukustin isähän osaa engelskaa. Viimeiset viisi vuotta kertoi puhuneensa
vain engelskaa, niin että nyt kotonaankin pakkaa tulemaan englantilaisia
sanoja. Leikkisä ja ystävällinen mies. Kyllä Stark rupeaa häntä
opettamaan. Ja sitten hän näyttää pojille, ketä he pistäneet ovat!

Seuraavana päivänä Santeri meni Starkille. Pitkäpartainen ja roteva mies
oli näyttämässä Aukustille suuren suurta kirjaa, komeaa kuvakirjaa.

»Onko se englantilainen kirja?» kysyi Santeri kiihkoisasti, mutta
pysytellen ulompana.

»Jees, mai boi», vastasi partamies.

Santeri kurkotti kaulaansa nähdäkseen. Sen verran näki kuvaa, että tunsi
sen raamatun kuvaksi.

»Onko se englantilainen raamattu?»

»Jees, inglish bibl», toisti merimies.

Santeri syöksyi lähemmäs katsomaan. Ja hänet valtasi riemastus, joka
ehdottomasti purkautui sanoiksi:

»Saakeli, samallaiset kirjaimet, kuin oikeassa kielessä!»

»O jees.»

»Sitähän lukee kuin suomalaista kirjaa», arveli Santeri iloisen varmana.

»Na, na», kielteli merimies ja selitti, että englanninkielessä ei lueta
lainkaan niinkuin kirjoitetaan, vaan aivan nurinkurin.

Santeri masentui. Nololla äänellä hän sanoi:

»Se taitaa sitten olla vaikeaa?»

»Jees. Ja suu pitää pitää aivan kuin olisi kuuma peruna suussa.»

»Elä sinä nyt juttuja puhu», sanoi Starkin emäntä.

Stark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu
auki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja
nauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:

»Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja
tosiaankin kuuma peruna suussa.»

»Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin», lausui Stark. »Niin
se on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että
puhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu
englantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan
suomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama
ollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin
höplöttänyt puuta heinää.»

Santeri pyysi Starkia vielä lukemaan sitä englantilaista raamattua.

»Lukekaa koko sivu», kehotti hän.

Stark oli valmis ja Santeri oli paljaana korvana.

Starkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen
virsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen
sanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.

»Herranen aika, eikö se ole Santeri?» kysyi sokea äiti.

»Jees.»

»Mutta mitä sinä luet, engelskaa vai?»

»Jees, inklis piipl.»

»Missä sinä sitä olet oppinut?» kyselemään äiti.

Mutta Santerilla ei ollut aikaa vastata, sillä hän näki poikia tulevan
kadulla. Hän avasi ikkunan ja alkoi kovalla äänellä lasketella niin
kiireesti kuin suinkin, hyvillään siitä, että poikien joukossa oli se
uusi lukupuikkomestarikin.

Santerin luku teki poikiin valtavan vaikutuksen. Joku tiesi vakuuttaa,
että engelskaa Santeri luki, sillä englantilaiset sanovat myötäänsä
»jees» niinkuin Santerikin lukiessaan. Puhdasta engelskaa se Santeri
luki!

Jaa-a! Se poika se lukee mitä kieltä hyvänsä. Sillä kun se lukee kerran
engelskaa, niin tietysti se osaa lukea mitä vain eteen pannaan, ryssää
ja afrikkaa, kaikkia!

Saman päivän iltana tuli muuan poika ostamaan Santerilta lukupuikon. Hän
teki nöyrän tunnustuksen, että oli ostanut siltä toiselta. Mutta sen
puikolla hän ei ollut oppinut mitään. Santerin puikolla hän uskoi
oppivansa, uskoi varmasti.

Santeri lupasikin tehdä hänelle lukupuikon huomiseksi ja oikein hyvän
selittäen, että hyvää lukupuikkoa, jolla oppii lukemaan, ei saa tehdä
mistä puupalasta hyvänsä, vaan erikoisesta puusta ja määrätyllä ajalla,
niinkuin hän oli tehnyt Aukustin lukupuikon, ja että oli monta
monituista konstia sen teossa, uusia konsteja, joita hän oli oppinut.

Siinä uudessa lukupuikossa, jonka hän nyt tilaajalleen teki, oli toinen
pää leveä ja sen kummallekin puolen oli uurrettu ristinmerkki.

Se Santerin kilpailija nauroi tälle lukupuikolle ja Santerin konsteille.
Hän sanoi, että on samantekevä lukemaan oppimiselle, minkälainen ja
kenen tekemä puikko on, saman asian ajaa, jos ottaa risutikun tahi
vanhan piipunrassin tahi minkä hyvänsä. Mutta lukupuikko tavallisesti
vuoleskellaan kauniiksi, niin kauniiksi kuin kukin osaa.

»Entäs ristinmerkki?»

»Ristinmerkki! Yhdentekevää, vaikka kaivertaisi pukinsarven.»

Siihen joku huomautti:

»Mutta sellaisella puikolla lukijan veisi piru.»

Lukupuikkomestari nauroi.

»Se ei usko pirua», sanottiin joukossa.

»Eikä pelkää Jumalaa», jatkoi joku toinen.

Lukupuikkomestari jäi yksinään eikä hän saanut myydyksi ainoatakaan
puikkoa enää.

Kaikki ostivat Santerin uusia lukupuikkoja, joita hänen kerrottiin
vuoleskelevan sunnuntaita vasten yöllä ja sitten sunnuntaina
kirkonaikana uurtavan niihin ristinmerkit. Niitä sanottiin
piispantikuiksi.

Ostajia tuli toisesta päästä kaupunkia.

Piispantikun hinta oli 20 penniä, tuollaisen kaksiristisen. Santeri näet
sitten rupesi valmistamaan sellaisia, joissa oli kolme ristiä. Ne
maksoivat 25 penniä, ja niitä kävivät ostamassa keskikaupungin
herraspojat.

Piispantikku on Teuvo Pakkalan novellikokoelmasta Pikkuihmisiä. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemana vuonna 1913.

6. Teuvo Pakkala: Poikatyttö

Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen
ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.

Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut
aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet
heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli
Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja
villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja
ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että
Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli
Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!

- Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin
piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.

Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat.
Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli
pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli
iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän
taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani
ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.

Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin
oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on.
Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!

Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti
kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.

- Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat
poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.

Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan
on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään
metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään
tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin
äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa.

Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin
leikkimään hautajaisia.

Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt
eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei
osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa
oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten.

Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa.
Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä
iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja
hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan
kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta
asianharrastuksesta.

Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli
hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa
tyttöjen kanssa meni leikkimään.

Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän
leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti.

Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka
kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa
suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet,
hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi.
Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina
varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon
paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja
niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa.

Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän
peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä
hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman
viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille
herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin
viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja
viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja
jäi sinne.

Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien
tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat
jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi
seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:

- Tulehan, litulatu!

Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.

Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin
ja Mikon jälkeen.

Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen
miestä, joka rääkyi pahasti.

- Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa,
joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti. - No sillä puhein pääset, vaan
varo vasta tekemästä!

Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään
tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:

- Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!... Ja molemmat alkoivat viskellä
kivillä.

Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän
mukanaan metsään.

Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili.
Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli
piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset
merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa.

Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi
siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa
joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin
aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli
raukkaa, että havut siihen pistävät.

Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen
jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi
sitten sieltä nukkea hakemaan.

Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä
hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä
muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi.

Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa
Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen
jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui
Aappo lopuksi tyttöjen kanssa, - mikä oli aina tavallista. Hän sätti
tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti
siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan.

Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi
rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei
muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi:

- Vai tämä pastori!

Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita,
ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt
huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista
alakuloisin.

- Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt.

- Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin
pojat ilkeitä?

Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan.
Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle,
joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja!

Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin
ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan...

Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän
lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi
rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa
vyöryi kuin kerä alas.

Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa!
Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he
antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa
kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet
aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet
olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua.

He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat
alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat
yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät
itsensä irralleen toisistaan.

Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset!

* * * * *

- Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui
sisään. - Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja
Mikolta.

- Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä. - Mokoma villimys,
joka pian silmät puhkoo kaikilta!

- Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti.

Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa,
jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat
vastatusten.

- Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:

- Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle. - Ethän Mikko
tehnyt?

- En.

Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja
uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.

Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja
Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt
oli varma.

Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat.
Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti
piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli
rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!

- Äiti, rakas äiti ... porstuassa!...

Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun
äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi:

- Ei saa!

- Mutta kun saa!

- No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa.

Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa
pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa
ja kirosi!

- Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet
piiskat.

Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle
puhuttu!

Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on
koettanut kurittaa, mutta ei apua.

Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin
suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa.

Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten
rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia,
mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei
tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä.

- Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti!
sanottiin hänelle.

Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan
ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja
suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti.

Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle.

- Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja
äitikin alkoi heti uhkailla.

Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen.

Hän sai piiskat.

Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet
Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi
irti ja sanoi halveksivasti:

- Nenän alustakin märkänä turjakkeella!

Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä
suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää
vyöliinaansa.

- En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti. - Olkoon iltaan asti, kun
isä tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin
porstuaan.

- Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut.

Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän,
istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.

Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä
seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei
Mikolta eikä Lapin emännältä.

Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli,
että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä...

Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen
sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin
kauan, niin kauan että nälkään kuolee... Ja ajatellessa, että isä ja
äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään
sitä surua. Hän itse suri itseään!

Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä
vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli
kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa,
että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.

Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä
maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille
pilville...

Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului
iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.

Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia
pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä
oli niin ikävä ja paha.

Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä
ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi
seurata jokaisen liikkeitä.

Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.

Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä!

Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä
olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä
ikkunan kautta.

Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja
kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen,
kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti
jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli
naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti
juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen:

Rimmin nalla reen
evers perran pee,
litvik likka vee,
vuotok rassa see
unter riivantee.

Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat
roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin
tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä
päivänä tapahtunut!

Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään
häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi.

Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä
kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille
pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut
tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin
pelottavaa.

Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta
se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut
pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan
itku tulossa.

Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia
tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui
sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa
Aappo.

Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle.
Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka
Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli
hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta
nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli
keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen
syykseen sanottiin.

Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja
ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha,
että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona
arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei
pitänyt.

Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut
kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.

Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti
päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä
sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.

Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan
ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.

- Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!

Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein!
Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat
jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän
ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä
Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.

- Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun
vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen
kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!

- Mihin asti sinä veit? kysyi isä.

- Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.

- Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.

- Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki
retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista
oli lähtenyt. - En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan
Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi
sitä kehumaan.

- Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.

- Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään.
Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia
kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet
silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi,
niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!

Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin
Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että
palkakseenko Liisa leivät sai.

- Niin.

- Noin paljon?

- Niin.

- Äiti, sanoi isä. - Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi
Liisaa rengiksi.

Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi
vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.

Hän ei rupea rengiksi!

Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että
kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta
rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet
valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki
päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että
joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti.

Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta
ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi.
Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä
korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena.
Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain
isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää,
niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi
menisi!

Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja
houkutteli hänet sisälle.

Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan
rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan,
ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi.

- No miksi muuksi?

- Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut
sitten minut naida!

Isä ja äiti nauroivat.

- Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti.

- Kuka sitä on sanonut!

- Itse kerroit.

- Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä
pikku asioista.

- Liisa raukka! sanoi äiti.

- Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa
sanoi kuin jatkoksi siihen:

- On niitä raukempiakin!

Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa
vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka
ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta
hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan
huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti.

Poikatyttö on ilmestynyt vuonna 1895 Teuvo Pakkalan teoksessa Lapsia. Kokoelma novelleja lasten parista.

7. Juhani Aho: Lastu siitä suuresta lohesta

En ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin

tullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut
vähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.

Minulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti
erilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta
sitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät,
siirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä
keinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun
täkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole
»korkeamman koulun» urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine
koukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.

Perhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii
matalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa
tavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren
lähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä
perhoista suoraan salakkaan.

- Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse
lepäämään rannalle.

Tämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään
mainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon,
samalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua,
johon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja
mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi
sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on
minulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen
kannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen
keskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja
johon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien
pohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä
jännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä
erikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä
ovat saadut ja päässeet - päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle,
päässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi
seurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä
hyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman
täytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein
aina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää
suvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen
epävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman
sitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin
hinaamista.

Istuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen
virittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan
tienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä,
melan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis
vedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin.
Niitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti!
Tunsin sen ruumiissani.

Siinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia,
formaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista
vapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan
solmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen
heittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On
hetkiä ihmiselämässä ... no niin, kalamiehet ymmärtävät
valmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.

Välisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle
syntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime
sitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan
koskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein
millimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle,
hiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran
on saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä,
missä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee
liikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala
liikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii
epäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa
sitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin
väijytykseensä.

Heittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja
upotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.

- Jopas jämähti! - Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli
kuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia
tempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten
liikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin,
parikin.

Olin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian
kuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt
käsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt
tullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei
ryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan,
nähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt.
Se ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt
pääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille
mieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että
hyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen
säästää voimia.

Pienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä,
mutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa,
kunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen
paikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.

Kun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei
ole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta
neuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin
nenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan.
Kun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan
kammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa
omiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua
höllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi
taskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä
samalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun
tuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von
Fieandtin ajoista asti.

Tällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka
kainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä
hyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on
sodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa
sitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen
ihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi
voinut heittäytyä sen vietäväksi.

Istun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä
siima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin
äänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi,
käsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä
jännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on
nyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka
yht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi.
Yllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana... Se
saattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen,
ennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin
alle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi
saanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan
kantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään
kahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta
englannin patenttia... Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.

- Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli. - Kun ei vain
liene pohjassa.

Haavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi
kala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.

- Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos
tarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala
siinä on, ja iso onkin!

- Saattaa virta liikutella.

- Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.

- Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän
enemmän.

- Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu,
silloin kun ei ole liikkuakseen.

- Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven
kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas
kuin vanhakin.

Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä
pitkäksi... Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä.
Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee
luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas
oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä
oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan
muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen.
Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa,
että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan.
Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran
myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On
kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan
toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain
kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly
alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot.
Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on
voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia
törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle
ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo
puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on
levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle.
Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt
heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja
menneet, loppukohtausta odottamatta.

Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun
alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan.
Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä.
Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty
sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja
lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla
hinaan pedon piilostaan?

Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne
lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin
hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu:
menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa
tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä,
jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään
mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria --
lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja
sodankäynti -- että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä
hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin
pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan
samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut
kaksi tuntia -- sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.

Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta
kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden
mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi
ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien
vivahdusten ymmärtämisessä - siirtykäämme heti loppukatastroofin
tapahtumiin.

* * * * *

- Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli
tapahtunut. - Minulla on nälkä ja vilu.

- Niin minullakin.

- Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!

- Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.

- Olisi siellä saunakin.

- Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne,
mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.

Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli
tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on
pulputettu kurkusta alas.

- Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.

On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä
siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt.
Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta
kourallinen, monta kourallista - lohi ei ole tietävinäänkään.

- Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.

Nyt minä suutun...

- Pian se kivi kiskotaan ylös!

Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana,
ja kiristän.

- Se on kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se
kiristäisi ja päästäisi.

- Vetää vain sitten pois kalan.

Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli.
Nykäisen vielä kerran, kiskaisen, kun ei nykäisystä apua. Sepä
perhana, ettet sinä...! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa
pääni yli.

* * * * *

Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä
muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli,
ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut,
hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja
hatun mukana siihen takertuneet - tyhjät koukut.

Eihän sentään aivan tyhjät.

Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan
muistiinpanon:

»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta
salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin
sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon
oksasta onkeen irtautunut - lastu.»

Lastu siitä suuresta lohesta on ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1921. (WSOY, Porvoo).

8. Joel Lehtonen: Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin

Ennenkuin Jumala oli luonut maailman, oli vesi tyhjän päällä, ja Jumala

oli kultaisen patsaan päässä meren keskellä ja aikoi ruveta maailmaa
luomaan. Niin hän näki kuvaimensa vedessä ja sanoi sille:

»Nouse ylös sieltä, mikäs oletkin!»

No se nousi ylös ja oli kummitus, - ja Jumala sanoi kummitukselle:

»Sukella veden alle ja kokoa sieltä savea ja tuo minulle, että saan
luoda siitä maailman!»

Kummitus sukelsi kolmesti veden alle ja kokosi sieltä savea ja toi sen
Jumalalle kultaisen patsaan nenään. Jumala puhalsi nyt kaikkeen saveen
elävän hengen ja hieroskeli savea kämmentensä välissä ja muovaili siitä
lintuja ja eläimiä ja puita ja maita ja kukkia ja kasveja, ja loi hyvää
maailmaa. Mutta silloin kummituksen päähän pälkähti juoni, sekin luuli
tarvitsevansa jotakin tehdä, se sukelsi veden alle, josta toi savea, ja
leivoskeli siitä käärmettä ja ohdaketta ja jos jotakin pahaa. Mutta
eipä saanutkaan niitä elämään, ei hengittämään eikä kasvamaan.

Silloin se huomasi, että se Jumalan saveen puhaltama henki ne eläviksi
teki, ja hän pyysi Jumalalta eläväksi tehtyä tomua, saadakseen pahoihin
savileluihinsa, petolintuihin ja muihin, elämää. Mutta Jumala ei
antanut.

Nyt tuumi kummitus: Täytyy koettaa varastaa Jumalalta vähän tuota
elävää savea!

Ja kun Jumala sitten seitsemäntenä päivänä lepäsi ja nukkui kultaisen
patsaan nenässä, kummitus nousi vedestä ja varasti pienen savinokareen
siitä elävästä saviläjästä ja pisti piiloon poskeensa. Aikoi siitä
tehdä niitä pahoja kasvejaan ja eläimiään, kun eivät äsken tehdyt
onnistuneet. Sitten Jumala jatkoi luomistyötään, leväten aina joka
seitsemäs päivä, koska se oli sapatti; ja kun Jumala niin oli kaiken
hyvän luonut, niin hän lopuksi siunasi kaikkea työtään:

»Lisääntyköön ja kasvakoon kaikki savi, jokainen pieni nokare, mihin
elämän henki on puhallettu!»

Silloin alkoivat eläimet ja puut ja viljat ja kaikki hyvä lisääntyä ja
kasvaa ihmeellistä vauhtia. Mutta kummituksen poskessahan oli myöskin
pieni elävän saven pallo. Kun Jumala nyt käski savensa lisääntymään,
niin se pallokin alkoi kauheasti lisääntyä ja paisua. Pian nousi
kummituksen poski merkillisen pullolleen, joten Jumalakin sen huomasi
ja kysyi:

»Mikä on poskessasi?»

»Mälli», sanoi kummitus.

Mutta yhä savi poskessa lisääntyi, ja poski pullistui yhä, - nyt savi
täytti jo kummituksen molemmat posket, ja suu venyi kauheasti, kun
kummitus koetti pitää sitä kiinni, savi kun pyrki jo ulos pursumaan.

»Mitäs sinä irvistelet?» kysyi Jumala.

Paholainen pelkäsi rangaistusta ja piti vain vastaan ja valehteli:

»Hampaitani kolottaa!»

Mutta yhä pullistuivat paholaisen posket saven voimasta; hänen päänsä
oli nyt haljeta tuskasta, ja piti olla hengittämättä: savi alkoi tuketa
kurkkua. Ja viimein hän ei jaksanut pitää vastaan: savi purskahti
kaikki ulos suusta. Paholainen seisoi pohjoista kohti - ja suun täysi
lensi kauas pohjolaan.

»Mitäs teit», sanoi Jumala. »Varastitpa saveani, koska se noin eneni ja
lisääntyi. Savi mykertyi kitalaessasi ja hampaittesi koloissa
kallioiden, louhien, kivien muotoisiksi, - ja kun minä saveni
siunasin, alkoi sekin kasvaa - ja puristuipa suussasi kovaksi kuin
kalliot. Ja kivinä ja kallioina savi lensi nyt tuonne pohjoispäähän
maailmaa: siitäpä on nyt ikuinen, kiertämätön kirous pohjolan
kyntäjälle, kivistäsi, kallioistasi, senkin kehno.»

Ja niin se onkin; siitämöisin on pohjolan maa ollut kiveä ja louhikkoa.
Eikä se estänyt paholaista vielä varastamasta Jumalan luomasaven
tähteitä ja tekemästä siitä pahoja eläimiä ja kasveja tänne kallioiden
lisäksi, - käärmettä ja itikkaa ja kärvästettä ja ohdaketta ja
takiaista.

Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin on ilmestynyt Joel Lehtosen teoksessa Ilvolan juttuja. Kansansatusovitelmia Suomen lapsille vuonna 1932 (Otava, Helsinki).

9. Joel Lehtonen: Timanttikruunu

Neljästä veljestä oli kolme ahkeraa, mutta yksi oli niin laiska, että

häntä sanottiin laiskaksi Aatukaksi.

Kun ne veljet menivät rovitsemaan kaskea, niin ne toiset rovitsivat
ahkerasti koko päivän, niin että hiki hartioista tiukkui, mutta se
laiska istui vain kivellä kasken laidassa ja kaiveli isollavarpaallaan
tuhkaa.

Niin ne vanhemmat veljet toruivat silloin Aatukkaa, mutta Aatukka
sanoi:

»Kyllähän sitä ahkerakin olisi, kun sattuisi oikeaa ammattia.»

Kun sitten illalla lähdettiin kotiin menemään, niin ne muut veljet
kulkivat jalan, mutta Aatukka oli niin laiska, ettei viitsinyt edes
astua. Ei! Se otti kaskesta puolipalaneen, monihaaraisen juurikkaan,
istui kahdareisin sen selkään kuin pukin selkään ja työnteli itseään
kahdella kepillä kotiin, kuin olisi hiihtänyt. Ei näet astua viitsinyt.

No huomenna mentiin taas kaskea rovitsemaan, ja ne ahkerat veljekset
hääräsivät hiki hatussa kantturain kimpussa, mutta se nuorin veli istui
vain kivellä ja kaiveli isollavarpaallaan tuhkaa.

Niin silloin sattui isossa käkikoivussa keskellä kaskea istumaan hiiden
poika. Liekit kun leiskahtivat korkealle ja koivun lehdet kellastuivat
ja syttyivät tuleen, niin se vinosilmäinen hiiden poika oli palaa ja
tukehtua savuun. No silloin se hiiden poika alkoi kurkistella alas
puusta ja rukoilla:

»Sammutelkaa, pojat, vähän tulta, että minä pääsen täältä pois.»

»Ei ole aikaa!» vastasivat veljekset ja väänsivät kantturoita yhä
uhemmin.

»Päästäkää, päästäkää minut metsään juoksemaan, kyllä minä teille sen
palkitsen!» rukoili hiisi, mutta eiväthän ne ahkerat veljekset
kuunnelleetkaan.

No silloin se peikko huusi laiskalle veljelle:

»Minä jo ihan palan! Kuule sinä Aatukka siellä kasken laidassa, päästä
minut täältä yöpuulta, niin minä palkitsen sinut hyvin!» Ja kohta
hyppäsi laiska Aatukka ylös ja vastasi:

»Nytpä taitaa tulla oikeaa ammattia!»

Aatukka taittoi sitten kuusesta tukun havuja, kasteli ne ojassa ja meni
pieksämään märillä havuilla niitä palavia kantturoita koivun juurella.
Aatukka sammutti tulen, ja hiiden poika pääsi koivun runkoa pitkin
alas, nauroi punaisella suullaan, oli hyvillään ja otti korvansa takaa
pienen pillin ja sanoi:

»Tässä on nyt palkkasi, Aatukka, kyllä sitä tarvitset!»

Samassa se hiiden poika hävisi metsään, ja Aatukka jäi seisomaan koivun
alle pilli kädessä. No usein hän sillä pillillä sitten soitteli
huvikseen.

* * * * *

Olipa valtakunnassa kosittavana timanttikruunun kuninkaan tytär, jonka
isä oli äskettäin kuollut, ja Aatukan kolme vanhinta veljeä päättivät
mennä kosimaan kuninkaan tytärtä.

»No siinä taas tuli oikeaa ammattia!» tuumi laiska Aatukka ja lähti
hänkin kosimaretkelle.

No se timanttikruunun kuninkaan tytär eli korkealla vuorella talossaan,
josta hän ei vielä kertaakaan ollut kosijoilleen näyttäytynyt, ja
kosijoilta hän vaati vaikeita miehuuden töitä. Joka ei voinut hänen
pyytämiään askareita tehdä, siltä hakattiin pää poikki ja pantiin
aidanseipääseen, ja kuninkaan tyttären talon ympärillä oli jo melkein
pilviin ulottuva pisteaita ja jokaisessa seipäässä oli jo pää, puuttui
vain neljästä seipäästä.

No ne veljekset menivät kosimaan kuninkaan tytärtä, ja heidät otettiin
talossa hyvästi vastaan ja heitä syötettiin piirailla ja talkkunoilla
ja juotettiin oluella ja simalla. Mutta se komea timanttikruunun
kuninkaan tytär ei heille koko aikana näyttäytynyt.

No tulipa sitten ansiotöiden aika, ja kuninkaan tytär lähetti
veljeksille piiallaan sanan:

»Minä en näyttäydy, ennenkuin voittaja tulee, mutta minä luulen, ettei
sitä tulekaan. Ja siltä, joka ei voi tehdä miehuuden näytteitä,
hakataan pää poikki ja pannaan aidan seipääseen.»

»No mitkähän ne ovat ne miehuuden näytteet?» kysyivät veljet.

»Ensimmäinen on sellainen», vastasi piika, »että kuninkaan tyttärellä
on navetassa iso, kultasarvinen härkä. No kun se härkä lasketaan
metsään, niin kosijan pitää mennä sen jäljestä ja iltasella kotiin
tullessaan tuoda mukanaan ruohoja siitä paikasta, mistä härkä on
syönyt, ja vettä siitä lähteestä, josta härkä on juonut. Ja kosijain on
mentävä härän kanssa metsään jokaisen yksinään ja omana päivänään.»

No laskettiin sitten se härkä navetasta ja vanhimmalle veljelle
annettiin pullo, ja hän lähti härän jäljestä metsään. Härkä oli
sellainen suuri, punainen, ja sarvet sillä oli miehen käsivarren
paksuiset. No kauan härkä mölisi ja tepasteli kankaalla ja puski hongan
kylkiä ja tömisti multaa selkäänsä, mutta sitten se yht'äkkiä lopetti
teutaroimisensa, kohotti kuononsa ilmaan ja irvisti pahasti ja alkoi
ammua, Ja yht'äkkiä se juoksi tiheään metsään mies jäljessään, juoksi
yli mäkien ja notkojen, kahlasi suot ja purot, mutta missään se ei
syönyt eikä juonut. No lopulta tuli eteen hirmuinen koski, josta
vaahdot ihan pilviin pärskyivät, ja jonkin aikaa liikkui se härkä
hiljaa edestakaisin kosken rannalla ja etsi uintipaikkaa ja sitten se
yht'äkkiä hyppäsi suoraan kamalimpaan kuohuun.

»No nyt se hullu tappaa itsensä, en minä mitenkään uskalla mennä
jäljestä!» tuumi vanhin veli.

Kiilsi se koskenniska, ja siinä härkä kellui kuin kuiva tukki ja ui
putousta kohti, ja putouksen harjalla se kamalasti mölähti ja hävisi
suin päin kuohuun. Ei näkynyt kuohuista sarvenpäitäkään pitkään aikaan.

»No nyt se hukkui!» tuumi vanhin veli.

Mutta annas olla. Jonkin ajan päästä nousi kosken alta näkyviin ensin
härän pää ja sitten selkä, ja viimein koko härkä nousi toiselle
rannalle, pudisti veden karvoistaan, katsoi jäljelleen, ammui kimeästi
ja alkoi juosta metsään.

»Eipäs hukkunutkaan!» surkeili mies. »Nyt se karkasi minulta. Mistä
saan sitä ruohoa, jota se syö, ja sitä vettä, jota se juo? Ei auta muu
kuin koettaa petkuttaa kuninkaan tyttären väkeä. Minä rupean odottamaan
iltaan asti kuninkaalan lähistöllä, ja jos härkä tulee kotiin takaisin,
niin minä otan tavallista ruohoa ja tavallista vettä, kuljen härän
jäljestä taloon ja annan tuomiset talon väelle.»

No meni vanhin veli ja odotti kankaalla kuninkaan talon lähistöllä, ja
illalla tulikin härkä takaisin metsästä, ja silloin se mies haki vettä
lähteestä kankaan alta, nyhti ruohoja taskuunsa lähteen reunalta ja
meni härän kanssa taloon. No talon väki rupesi kyselemään:

»Toitko ruohoja siitä paikasta, josta härkä söi, ja vettä siitä, josta
se joi?»

»Toinhan minä!» vakuutti vanhin veli.

»No koetellaanpas, puhutko totta!» sanottiin. »Annapas ruohot ja vesi
tänne. Jos se härkä niitä nyt syö ja juo, niin ne ovat oikeita.»

No tarjottiin sitten ruohoja härälle, se niitä nuuski: ei huolinut;
tarjottiin vettä: ei kelvannut.

»Uskalsitpas valehdella!» sanottiin, ja rengit ottivat vanhimman veljen
kiinni, veivät havupölkylle ja löivät pään poikki ja pään panivat
aidanseipääseen.

No ne kaksi muuta veljestä itkivät, mutta laiska Aatukka se vain tuumi:

»Eihän sille sitten enää mitään voi.»

Huomenna lähti lähinnä vanhin veli paimentamaan härkää. Kun tultiin
kosken rannalle, niin se mies tarttui härän häntään ja hyppäsi härän
kanssa koskeen. Mutta härkä myllyytti ja väsytti hänet koskessa hyvin,
ja kun he nousivat toiselle rannalle, oli mies niin väsynyt, ettei
jaksanutkaan juosta härän jäljestä metsään. No se mies jäi siihen
rannalle nukkumaan, ja iltasella palasi härkä, mies otti siitä rannalta
ruohoja taskuunsa ja vettä pulloon, ja härkä ui yli kosken ja mies
riippui hännässä. No tultiin kuninkaalaan ja taas tarjottiin härälle
miehen tuomisia. Se härkä söi ruohoista muutaman korren ja imaisi
hiukan vettä. No silloin sanottiin sille lähinnä vanhimmalle veljelle:

»Voi mies rukka, etpäs jaksanutkaan kulkea härän mukana. Nyt pitäisi
kaulasi katkaista, mutta saat armoa ja sinut pannaan istumaan tyrmässä
puolet ikääsi.»

Ja mies pistettiin tyrmään. No lähinnä nuorin veli itki kovasti, mutta
laiska Aatukka vain tuumasi:

»Eihän sille nyt mitään voi!»

Huomenna lähti lähinnä nuorin veli härän mukana metsään. Hän meni kuin
mies härän hännässä kosken yli ja juoksi härän jäljestä läpi suuren
metsän. Aukesipa metsässä kaunis, auringonpaisteinen niitty, joka oli
kirjavanaan harakanhattuja ja päivänkakkaroita, mutta niiden välissä
oli korkeita mättäitä, joilla kasvoi kultaista ruohoa, mutta mättäiden
juurella oli vettä niin kirkasta kuin ilma. No se härkä haukkasi sieltä
ja täältä mättäistä vähän kultaruohoa, ja aina kun se oli haukannut,
ryyppäsi se saman mättään juuresta vähän vettä päälle.

»Kyllä nyt saan timanttikruunun tyttären!» iloitsi lähinnä nuorin veli
ja otti eräältä mättäältä kultaruohoa taskuunsa ja toisen mättään
juurelta vettä pulloon. No illalla hän meni härän kanssa kotiin, ja
kotona tarjottiin härälle heiniä: se söi niistä heti mielellään puolet,
mutta toista puolta ei huolinut. Tarjottiin vettä: siitäkin se joi heti
puolet, mutta toista puolta ei huolinut.

Silloin lähinnä nuorimmalle veljelle sanottiin:

»Mies rukka, lähellä olit, et kuitenkaan oikein tarkannut. Pitäisipä
nyt sinut tappaa, mutta saat armoa ja pääset uuteen koetukseen!»

No se nuorin veli, laiska Aatukka, lähti huomisaamuna paimeneen ja tuli
onnellisesti metsäniitylle, jossa kultaisia ruohoja kasvoi ja kirkas
vesi päilyi. No härkä kun haukkasi ruohoja, niin hän otti ruohoa
taskuunsa joka mättäältä, mistä härkä haukkasi, ja samoin vettä joka
lätäköstä, mistä härkä joi.

Tuli sitten kotiin härän kanssa, ja härälle tarjottiin ruohoa: se söi
niin että oikein häntäänsä huiskutteli, ja kun tarjottiin vettä, niin
se joi niin että sieraimet pärisivät. No laiskalle Aatukalle silloin
sanottiin:

»Hyvinpäs teit. Mutta nyt alkaa uusi koetus, ja se ei ole leikkiä se!»

»Kummoinenkos se koetus on?» kysäisi Aatukka.

»No se on semmoinen se koetus, että kuninkaan tyttärellä on
lampokarsinassa kolmesataa jänistä. Niitä teidän pitää veljesi kanssa
kummankin yksinänsä paimentaa metsässä päiväkausi ja iltasella tuoda
kotiin, mutta jos yksikin jänis karkaa, niin pannaan paimenen pää
seipääseen!»

»No ei sille sitten enää mitään voi!» sanoi Aatukka.

Huomenna avattiin lampokarsinan ovi ja lähinnä nuorin veli rupesi
paimeneksi ja kolmesataa jänistä hyppäsi ulos karsinasta. Ne potkivat
kuin hullut ympäri tanhuaa, ja kun portti avattiin, niin ne jänikset
hävisivät metsään yksi sinne, toinen tänne kuin tuhka tuuleen. No se
lähinnä nuorin veli juoksi, läähätti ristiin rastiin koko päivän eikä
saanut kiinni niin yhtä jänistä, ja illalla hän tuli yksin surullisena
kuninkaalaan.

»Toitkos jänikset?» kysyttiin.

»Sinne jäivät.»

»Mies rukka!» sanottiin. »Nyt sinulta pitäisi ottaa pää seipään nenään,
mutta pääset tyrmään puoleksi ikääsi.»

»No eihän sille nyt mitään voi!» tuumi Aatukka.

No kun huomisaamuna avattiin lammaskarsina, niin olivat kaikki jänikset
taas karsinassa. No ne jänikset laskettiin ulos ja Aatukka meni
paimeneen, ja jänikset hävisivät heti kuin tuhka tuuleen. Kävelee
Aatukka ympäri, katselee kivien kolot, pajupehkot ja närtteen alukset,
mutta ei näe jäniksiä missään ja tulee surulliseksi. Juoksee Aatukka
edestakaisin, huhuilee, huutelee jäniksiä ja puputtaa, mutta ei tule
ainoakaan piippakorva hänen luokseen. Niin juoksee Aatukka koko päivän,
ja iltasella hän lähtee ilman jäniksiä kuninkaalaan päin ja ajattelee:
Nyt joudun mestattavaksi tai puoleksi iäkseni tyrmään. Mutta eihän
sille nyt mitään voi!

»Ei sille mitään voi!» tuumii Aatukka itsekseen ja pistää kädet
housuntaskuihinsa, kulkee huolettomasti ja viheltelee. No sattuupa
silloin taskussa käteensä se pilli, jonka oli saanut hiiden pojalta, ja
Aatukka alkaa huviksensa soitella pillillä.

Tuskin soi ensimmäinen piipahdus, niin metsä alkaa elää, se pyörii,
liikkuu, hyppii, se piipattelee ja puputtaa. Siitäpä keräytyy heti
kolmesataa jänistä Aatukan ympärille niin vinhaa vauhtia, että Aatukka
on mennä nurin.

No Aatukka yhä iloisena puhaltaa pilliä ja niin hän vie kaikki jänikset
kotiin.

Talossapa syntyy suuri ilo, siellä huudetaan ja hälistään.

»Tulipas mies, jolla on taikakalut. Nyt saadaan häitä!»

Juovat siinä häitä kolme viikkoa, ja miehet ovat vallan pää kallellaan
ja silmät ummessa ja naiset simaisella suulla, mutta ei ole vielä
kuninkaan tytär näyttänyt itseään sulhaselle.

Mutta kun viimeinen päivä kolmesta viikosta on kulunut, ilmestyy
kuninkaan tytär Aatukan luo. Ei ole tytär komea, vaan on pienenläntä.
Ei ole kaunis ja valkeanverevä, vaan on harmaa. Eikä ole sillä päässään
timanttikruunua, on vain vaskikruunu.

No Aatukka sanoo:

»Petithän sinä minut! Mutta minkäs sille nyt voi!»

No kuninkaan tytär vastaa:

»En pettänyt sinua, mutta minua painaa suuri suru. Minulta katosi kolme
vuotta sitten armas sisareni, vanhin sisareni. Jos hänet voit tuoda
takaisin, niin ylen ihastun ja muutun ihanaksi.»

Kauan aprikoi Aatukka, miten voisi vanhimman sisaren tuoda takaisin.
Aprikoi kauan ja puhaltaa viimein pilliinsä. Puhaltaa oikein vinkuvan
äänen, ja töytääpä tuvan ovesta sisään kaikki metsän viisaat miehet,
kaikki ketut punaturkkiset, punahäntäiset.

»Mitäs tahdot?» kysyvät viisaat viirunaamat revot.

»Sitäpä tahdon», vastaa Aatukka, »että kolme vuotta sitten hävisi
täältä appivainaan vanhin tytär enkä tiedä, minne hän on joutunut.
Kuitenkin pitäisi minun tuoda hänet takaisin. Mikäs nyt eteen?»

»Sepä nyt eteen», sanovat ketut, »että juokset jäljestämme kauas
korpeen. Siellä korvessa on kolkko kallio, jonka sisässä jättiläinen
Jymy asuu. Usein olemme pyitä ajaessamme joutuneet Jymyn kallioiselle
katolle, ja siellä kallion sisässäpä on appivainajasi vanhin tytär.»

No lähtee Aatukka kettulauman jäljestä juoksemaan korpeen. Juoksevat,
juoksevat revot, ja punaiset hännät liehuvat, ja tulevat viimein kolkon
kallion juurelle. Pimeä on korpi, ja vain yhdestä kallion kolosta tuli
tuikkaa. Aatukka ryömii kolosta sisään, ja siellä luolassa istuu
jättiläinen Jymy hirmuisen nuotion ääressä jalat ristissä allaan ja
paistaa kokonaista hirveä. Mulkoilevat hirmuisesti jättiläisen silmät,
ja viikset törröttävät kuin vihreät kuusen havut, ja huulet ovat kuin
ruskeiksi savustetut siankinkut.

»Oletko sinä mikä mies?» kysyy jättiläinen Aatukalta.

»No minä olen se Aatukka, joka haen kuningasvainaan vanhinta tytärtä.
Lieneeköhän tyttö täällä?» vastaa Aatukka.

»Kyllähän se on täällä», vastaa Jymy, »mutta tuolla se istuu
peräkamarissa, etkä sinä saa sitä, ennenkuin rupeat sokkosille minun
kanssani. Minä rupean sokoksi ja annan kellon käteesi, että kuulen
tavoittaa. Kun saan sinut kiinni, niin minä sinut syön, mutta jos en
saa kiinni, niin ota kuninkaan tytär.»

No sitoi Jymy hirvennahan silmilleen ja antoi Aatukalle tiu'un ja he
rupeavat sokkosille. Silloin Aatukka puhaltaa pilliinsä, ja seinän
raosta hyppää hänen kämmenelleen hiiri, ja hiiri sipisee Aatukalle:

»Anna minulle tiuku ja nouse itse tuonne seinän koloon!»

No Aatukka nousi seinän koloon ja hiiri alkoi soittaa kelloa ja hypellä
pitkin permantoa. No Jymy kuulee kellon kilinän ja luulee Aatukan
kelloa soittavan ja tavoittaa isoilla kämmenillään ääntä kohti, mutta
ei tapaa kiinni, sillä hiiri livahtaa aina nopeasti piiloon. Lopulta
Jymy väsyy ja sanoo:

»Levätään hiukan ja yritetään sitten uudestaan.»

Aatukka hyppää alas kolosta ja ottaa tiu'un hiireltä, ja hiiri
piiloutuu seinän koloon. No Jymy vetäisee hirvennahan silmiltään ja
lepää.

Kun on levännyt, niin sitoo taas nahan silmilleen, mutta hiiri hyppää
Aatukan kämmenelle, ottaa kellon kynsiinsä, ja Aatukka nousee piiloon
seinän koloon. Jymy ryskää ja ajelee hiirtä, mutta ei saa kiinni, ja
taas Jymy väsyy ja Aatukka tulee kolostaan, ottaa hiireltä kellon ja
Jymy päästää hirvennahan silmiltään ja lepää. Niin he leikkivät kolme
eri kertaa, eikä Jymy saa Aatukkaa kiinni.

»No ota sitten kuninkaan tytär!» sanoo Jymy ja avaa peräkamarin ovet,
ja siellähän se istuu se tytär peräkamarissa ja ihastuu hyvin, kun
näkee ihmisen.

No Aatukka vie vaimonsa vanhimman sisaren kotiin, ja kuistilla tulee
vaimo vastaan: paljon on komeampi entistään, hymyilee ja hopeainen on
kruunu päässä.

»Eipä ole vielä timanttikruunu päässä», sanoo Aatukka.

Niin vaimo vastaa:

»Onpa sitten timanttikruunu päässä, kun tuot takaisin lähinnä
vanhimmankin siskoni. Se hävisi kaksi vuotta sitten täältä.»

»Missäpä on lähinnä vanhin siskosi?»

»Ei sitä kukaan tiedä!»

Puhalsi pilliinsä Aatukka, ja hänen ympärilleen juoksivat kaikki metsän
hukat.

»Mitäs tahdot, Aatukka kuningas?» kysyivät hukat.

»Sitä tahdon, että kaksi vuotta sitten hävisi täältä appivainaani
lähinnä vanhin tytär ja minun pitäisi tuoda hänet tänne takaisin, enkä
tiedä missä hän on.»

»No istu selkäämme!» vastasivat sudet.

Istui Aatukka vankimman suden selkään, ja se susi oli kuin vuoden vanha
varsa. Piti Aatukka sutta niskaharjaksista kiinni, ja sitten sitä
mentiin läpi metsän, jotta tuuli korvissa vinkui ja kynnet kipeniä
iskivät, kirkkaampia kuin sutten silmät.

Loimusivat viimein kallion harjalta liekit kuin revontulet, ja kun
tultiin lähemmäksi, säteili vuorella lasinen kirkko. Puhtaasta lasista
oli se kirkko rakennettu, ja monet tulet sisältä paistoivat.

»Nyt tultiin Hiiden hinkaloon, metsän kumman kirkolle!» sanoivat sudet.
»Kirkossa istuu alttarin alla kuningasvainajan lähinnä vanhin tytär, ja
hiidet häntä vartioivat. Nouse nyt, kuningas, selästä ja ota se nainen
alttarin alta, niin me ulkona odotamme.»

No kapusi Aatukka kultaisia tikapuita pitkin kirkkoon, jossa hiidet
kulkivat koreissa puvuissa edestakaisin ja messusivat ja
kuningasvainajan lähinnä vanhin sisar istui alttarin alla ja itki.

No se suurin hiisi tuli Aatukan luo ja kumarteli ja kysyi:

»Mitä se vieras tahtoo?»

»Sitäpä vieras tahtoo, että annatte minulle sen, joka tuolla alttarin
alla itkee!» vastasi Aatukka.

»Vai niin, kyllä sen saat, mutta mitä voit antaa lunnaiksi?»

»Eipä ole paljon antamista!» sanoi Aatukka. »Mutta on sellainen pilli,
jolla voi puhaltaa koolle kaikki metsän neljällä jalalla liikkuvaiset.»

»No sen pillin kun annat, niin heti paikalla saat kuninkaan tyttären»,
sanoivat hiidet.

Rupesi jo Aatukka antamaan pilliään, mutta silloin hyppäsi lehteriltä
alas pieni hiiden poika ja huusi komeimmalle hiidelle:

»Älä, isä kulta, ota tältä pojalta sitä pilliä! Se poika pelasti minut
kerran palavan kasken keskeltä. Anna, isä kulta, hänelle tyttö
ilmaiseksi!»

Tulipa suuri ilo hiiden kirkossa, kun kuultiin, että Aatukka kerran oli
pelastanut hiiden pojan palavan kasken keskeltä. Syötettiin, juotettiin
Aatukka kylläiseksi, sitten valjastettiin kolmesataa sutta
kultavaunujen eteen, ja vaunuihin istuivat Aatukka ja pelastettu tyttö,
ja huiskis! heti he olivat kotona.

Ihastui kovin Aatukan vaimo, kun mies palasi tytön kanssa, mutta ei
ollut vielä päässään timanttikruunua: oli vain kultakruunu, ja
kultaiset olivat käsivarret kyynärpäitä myöten ja jalat polvia myöten.

»Etkö sinä timanttikruunua saakaan?» sanoi Aatukka.

»Älä vihastu!» vastasi vaimo. »Kyllä minä saan timanttikruunun, kun
kaikki murheeni katoavat. - Vuosi sitten kylpi nuorin sisareni meren
rannalla, silloin nousi vedestä Syöjätär ja kiskaisi sisareni veteen.
Jos hänet takaisin tuot, niin panen päähäni timanttikruunun.»

»No pitää jaksaa koettaa», sanoi laiska Aatukka.

Meni Aatukka sinisen meren rannalle, ja aurinko paistoi ja meri kihisi
kuin kultaisia rahoja täynnä. Puhalsi Aatukka pilliinsä, ja polskien
loiskahtivat rannalle kaikki meren hylkeet. Oli niitä siinä rannalla
pitkät rivit viisaita, viiksiniekkoja hylkeitä, ja iloisesti ne
evillään rapistelivat.

»Mitäs tahdot, vanha Aatukka?» kysyivät hylkeet.

»Sitäpä tahdon, että Syöjätär on ryöstänyt appivainaani nuorimman
tyttären. Mitenkäs minä otan hänet Syöjättäreltä?»

»Istuhan selkäämme!» sanoivat hylkeet.

Aatukka istui lihavimman hylkeen selkään, ja sillä hylkeellä oli
punaiset evät kuin ahvenella. Polskahtivat kaikki hylkeet mereen, ja
Aatukka sukelsi niiden joukossa veden kalvon alle.

No ei se voinut pitkään aikaan hengittää siellä veden sisässä se
Aatukka, ja yhä syvemmälle painuttiin ja yhä pimeämmäksi kävi Ahtolassa
olo. No viimein loistivat vihreät kalliot, ilma väljeni ja tultiin
Syöjättären asunnoille. Sielläpä se Syöjättären salissa venyi nuorin
kuninkaan tyttären sisar surullisena, ja hänen ympärillään vartioi
tuhat tursasta.

No se Syöjätär syöksähti ylös pankoltaan, katsoi Aatukkaa hirmuisilla
silmillään ja sähisi:

»Mitäs tahdot?»

Aatukka vastasi:

»Tahdon tuon vangitun tytön tuolta ahvenruohoiselta lavitsalta.»

»Sitä et saa!» sanoi Syöjätär. »Puraiskaa, tursaat!»

Olivat juuri tursat puraista piikkisillä leuoillaan Aatukkaa, kun
Aatukka sanoi:

»Etkös, Syöjätär, antaisi tyttöä, jos saisit sellaisen pillin, jolla
puhaltamalla voi kutsua koolle kaikki uivaiset ja kalat?»

No siitä Syöjätär ihastui ja sanoi:

»No kun sellaisen pillin antanet, niin saat sen tytön ja vielä
päätteeksi vien sinut ja hänet kotiin!»

No antoi Aatukka pillin Syöjättärelle, ja Syöjätär valjasti tuhat
tursasta kultaisten kuomuvaunujen eteen, pisti kultaiset suitset
tursaiden suuhun ja istui itse kuskipukille ja rupesi kuskaamaan. Mutta
vaunuissa istuivat Aatukka ja tyttö, ja kuomua valaisi kuin kuu. Niin
ajoi Aatukka kotiin. Mutta kun hän tuli tanhualle, niin näki, miten
muuan ratsastaja mustan hevosen selässä pakeni kartanolta, jotta tanner
tömisi, ja se ratsastaja vei Aatukan vaimoa, joka valitti ja itki.
Mutta vaimon päässä oli timanttikruunu kuin taivahan tähtöset kaikki.

»Nyt hukka peri, kun pillinkin annoin pois!» tuumi itsekseen Aatukka,
jätti pelastamansa neidon siihen kuistille ja lähti juoksemaan ryövärin
perästä. Juoksee, juoksee mätkyttelee soita ja maita, mäkiä ja metsiä,
niin viimein tulee tulisen kosken partaalle, ja sinne oli myös se
ratsuri ennättänyt ja juotti mustaa hevostaan koskesta, mutta nainen
nurmella odotti. Kun ryöstäjä näki Aatukan tulevan, niin se katsoi
julmasti ja nauroi ja tempasi olaitaan aseen ja löi Aatukkaa sillä
kymmenesti ja sanoi:

»Muut voitit, minua et voita!» ja nosti naisen taas hevosen selkään ja
pakeni kuohuvan kosken yli.

No viruu siinä rannalla Aatukka haavoissaan ja on kuolemaisillaan jo,
niin anelee Ukko-ylijumalalta:

»Lähetä lintusesi kultaiset, lähetä simasuiset surisijat päivän päältä,
kuun alta, anna voiteita kultakupposiin, virvoita voipunutta miestä!»

Lähettipä Ukko-ylijumala lintusensa kultaiset, lähetti kultakupposia
päivän päältä ja kuun alta, ja kupposissa oli simaa, ja simalla voiteli
uupunut uros pahoja vammojaan. Nousi rannalta pystyyn terveenä Aatukka
ja lähti ajamaan ryöstäjää takaa. Ei ollut kosken rannalla venettä. No
hyppäsi koskeen tuttuun tapaansa uros ja ui yli tulisen kosken toiselle
rannalle. Ja kas: juuri kun astui toiselle rannalle, niin ilmestyi
siihen kultainen portti, ja kalliista kivistä olivat portin patsaat, ja
patsaita pitkin juoksivat marakatit ylös ja alas ja ylös juostessaan
lauloivat kauniita lauluja ja alas tullessaan kertoivat ihmeellisiä
historioita. Mutta portin kautta näkyi tarha, jossa kiiluivat kultaiset
omenat.

Astuu uros portista sisään, ja kultakäköset kultaomenilla kukkuvat,
astuu, astuu Aatukka ja tulee keskellä puistoa niin kauniin linnan luo,
ettei unissakaan ollut sellaista nähnyt. Kullasta ovat kuistit,
räystäät kaikki kalliista kivistä, ja kultaiset pääskyset laulavat
räystäiden alla. Astuu Aatukka portaille, niin rakennuksesta tulee
kuninkaan tytär ihanampi kuin hän koskaan oli uneksinut. Valkeanverevä
se on ja kullasta käsivarret ja kullasta jalat polviin asti ja päässä
on timanttinen kruunu kuin taivahan tähdet kaikki.

No sepä se oli hänen oma vaimonsa, kuninkaan tytär, ja rupesivat he
sitten yhdessä elämään ja iloa kultaisessa linnassa pitämään. Ja sen
pituinen oli se tarina!

Joel Lehtosen tarina Timanttikruunu on ilmestynyt vuonna 1932 teoksessa Tarulinna. Kansansatusovitelmia Suomen lapsille (Otava, Helsinki).

10. Sakari Topelius: Räätäli, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin

Se tapahtui noin 30 vuotta sitte, tahi ehkä enemmänkin, en muista niin varmaan, mutta hauska juttu se oli. Tikka oli räätälin nimi; hän oli, niinkuin tiedät, pieni, iloinen mies, joka asui Kartanonkylässä, muutamia peninkulmia Porin kaupungista. Vanha, rappeutunut tupa tuolla järven rannalla oli hänen omansa; – niin, ai’oin sanoa, että se ennen oli variksenpesän näköinen, mutta nyt se on punaiseksi maalattu, siinä on suorat nurkat, pärekatto ja varjostimet ikkunassa. Kaikki muuttuu; se on hyvä, kun vaan muutos tapahtuu parempaan päin. Tikka oli kylän räätäli ja taitava räätäli olikin, joka osasi ommella napit niin, ett’eivät ratkenneet, kun rehellinen talonpoika oli syönyt kiiskiä sekä puuroa ja pannukakkua päivälliseksi lukukinkerillä. Tikka oli sitä paitsi siivo nuori mies, josta kaikki pitivät, ahkera ja iloinen, tarkka ja raitis: ei voinut parempaa räätäliä toivoakaan. Mutta yksi vika oli Tikka-paralla, ja siihen hän ei mitään voinut: hän oli pienin mies kylässä, vieläpä niin pieni, että tuskin ulottui pitkän Pietarin tuppivyöhön. Kerrottiin, että Anttilan rikas isäntä kerran oli punninnut Tikan puntarilla ja silloin oli Tikka painanut yhtä paljon kuin pihakoira. Oliko tuo totta, sitä en voi varmaan vakuuttaa, mutta pieni hän oli, pieni ja tuima; kyllä hän sentään miehenä meni. Ei hän metsässä sutta säikähtänyt, mutta ihmisten kesken oli hän suora ja hyvänluontoinen ja nauroi mukana, kuin laskettiin leikkiä hänen pienuudestaan. Mutta ilolla piti olla määränsä, sillä ei tuo kunnon Tikka kaikkea kärsinyt. Harjun Martti, joka oli harteva ja vahva mies, oli kerran syyttänyt Tikkaa siitä, että hän muka oli varastanut 2 kyynärää sarkaa palasta, josta oli tehtävä takki, ja hänet oli Tikka halolla ajanut ulos tuvasta sillä kyydillä, että Martti, ennenkuin arvasikaan, oli nelinkontin lumihangessa. Löytyipä vielä toinenkin, joka ei oikein voinut suvaita Tikkaa, ja se oli Niku, kylän soittoniekka, joka tahtoi olla koko kylän mestari musiikissa. Tikka sattui yhtä vikkelästi soittamaan harmonikkaa kuin Niku viulua vingutteli. Tikka oli ostanut soittonsa kaupungista kolmella markalla ja oppi tarkalla korvallaan lauluja ja tanssimusiikkia soittamaan. Kun sitte kylän pojat sunnuntai-iltapäivinä löivät kiekkoa maantiellä ja tytöt olivat leikkisillä nurmikolla Tikan tuvan läheisyydessä, istui Tikka petäjän kannolla rannalla ja soitti niin, että kaikui katajapensaissa. Harmonikassa oli 8 läpäkettä, sitä voi vetää ulos tai painaa kokoon ja Tikka veti sen milloin villasukan pituiseksi, milloin taas työnsi hän sen kokoon, niin että se oli kuin kinnas. Kyllä siitä soittoa tuli, ja tahtia myöskin, niin että kaikki jalat liikkuivat nuottien mukaan, kiekko mennä hurisi kuin komennettu ja Viitalan muorin punainen kukko levitti siipensä aivan, kuin olisi aikonut lentoon. Niku istui siinä, kateudesta punaisena, ja pihkasi joustaan, odottaessaan, että kaikkein nöyrimmästi häneltä pyydettäisiin kelpo polskaa. Vaan ei kukaan sitä häneltä pyytänyt, kaikki pitivät enemmän Tikan harmonikasta. Eräänä suvi-iltana istui Tikka näin soitellen kylän tytöille, kuin hänen juolahti mieleensä, että hän jo oli 30-vuotinen, että näppärällä neulallaan oli saanut säästäneeksi 500 markkaa ja että hyvin voisi elättää vaimon. Miksi hän olisi naimatta? Tytöt tosin tekivät vähän pilaa tuosta iloisesta räätälistä, mutta itse asiassahan kaikki hänestä pitivät. Nyt hänen vaan tuli valita viisaasti, eikä Tikka tuota kauvan arvellutkaan. Hänellä oli kaksi tyttöä ehdolla: joko pienin tai suurin kylän tytöistä; jommankumman hän ottaisi. Viitalan ruskeasilmäinen, kiltti Maiju oli pienin tyttö, hän ei ollut pitempi kuin Tikkakaan; he olivat olleet ystävyksiä siitä saakka, kuin Tikka ompeli pienelle seitsenvuotiselle Maijulle tilkkuvauvan, jolla oli kaunis punainen hame ja silkkimyssy päässä. Anttilan isännän pitkä, valkotukkainen Nilla oli taas pisin tyttö kylässä; Tikka ulottui, kuin oikein suorana seisoi, juuri hänen vyötäisiinsä, ja olivatpa hekin olleet hyviä ystäviä. Tikka valitsi ja valitsi, ja kävi niin kuin maailmassa usein käy. Pienet miehet pitävät pitkistä tytöistä, se hankkii heille enemmän arvoa. Tikka päätti kosia Nillaa: olisipa tuo jotakin, kun saisi noin ylpeän vaimon, ja rikas hän oli kaupan päälliseksi. Tikka pukeutui siis paraihin sunnuntaivaatteihinsa, pisti suuren auringonkukan napinläpeen, sai Leivonmäen torpparin puhemieheksi – Leivonmäki oli Tikalle velkaa 30 markkaa uudesta sarkatakistaan – ja meni kauniina pyhä-aamuna Anttilaan. Puhemies selitti asian pitkällä ylistyspuheella; jos voi luottaa häneen, niin ei löytynyt koko pitäjäässä muhkeampaa miestä kuin tuo pieni räätäli. Anttilan isäntä kuunteli hetken tuota pitkää puhetta, koputti tuhan piipustansa, purskahti sitte iloiseen nauruun ja vastasi, että Tikka voisi koettaa onneansa kysymällä Nillalta, sillä tämä oli kauvan toivonut pientä koiraa, joka osaisi hyppiä kepin yli, ja Tikka sopisi siihen yhtä hyvin kuin joku muukin. Tikka ei tuosta huolinut, meni yksin Nillan luo ja esitti asiansa. Nilla katsoi häneen niinkuin kirkontorni korkeudestaan katsoo alas heinäsuovaan, taputti häntä sitten ikäänkuin pientä poikaa olkapäälle ja kysyi hymyillen, mitä hän tahtoisi tehdä, ansaitakseen hänen suosiotansa. – Kaikki! vastasi Tikka. – No hyvä, sanoi Nilla, minä tarvitsen pehmeät nahkaset, kuin menen kirkkoon; tapa 14 kettua ja ompele minulle nahkaset, niin tahdon asiata ajatella. Tikka oli näppärä metsästäjä, hän viritteli ketun pyydyksiä metsään ja myrkytti kissoja. Muutaman ajan kuluessa oli hän saanut nuo 14 kettua, ompeli niistä nahkaset ja vei ne Nillalle. Kaikki hyvä, vastasi tämä, mutta nyt tarvitsen vielä ryijyn morsiuspeitteeksi; tahdon, että se olisi oikein hienon hieno ja valmistettu kauniista linnunhöyhenistä. Mene siis pyytämään 300 tikkaa, koska nimesikin on Tikka, ompele niiden pyrstöhöyhenistä minulle ryijy, niin tahdon asiata ajatella. Niin Tikka meni, hankki nuo 300 tikkaa, ompeli niiden pyrstöhöyhenistä mitä pehmeimmän ryijyn ja vei sen Nillalle. Se on todellakin kaunis, vastasi Nilla, mutta voithan ymmärtää, että minun tulee pukeutua hienoksi vihille vietäessä. Mene etsimään simpsukoita jo’ista ja tee minulle helminauha, joka ulottuu kahteen kertaan kaulani ympäri, niin tahdon asiata ajatella. Tikka katsoi Nillaan, niinkuin heinäsuova katsoo kirkontorniin, tuumaili hetken, sillä tämä tehtävä oli vaikeampi kuin molemmat edelliset, mutta sitte hän meni. Kahtena kauniina kesänä oli pieni räätäli poissa kylästä. Hän kaiveli kuin ankerias jokien mudassa, hän huuhtoili kuin kullankaivaja järvien hiekkaa, ja viimein oli hän koonnut helminauhan, joka ulottui kahteen kertaan kaulan ympäri. Tahdotko nyt asiaa ajatella? kysyi hän, viedessään sen Nillalle. Nilla punnitsi helminauhaa kädessään, koetti sitä kaulaansa ja vastasi viimein: ”nyt menen kysymään isältä.” Isä ja tytär pitivät neuvoa, kuinka paraiten pääsisivät tuosta pääsemättömästä räätälistä. Tikka, sanoi Anttilan isäntä, neuvoteltuaan tyttärensä kanssa, sinä et ole niinkään hullu mies, olet uuras ja voit vielä toimittaa suuria asioita. Nyt minulla, näet, sattuu olemaan sisar, joka on naituna Ruotsiin, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän siellä menestyy, mutta matka sinne meren poikki on liian pitkä ja vaivaloinen. Koska olet niin näppärä räätäli, niin ompele kokoon Suomi ja Ruotsi Pohjanlahden yli, että voin pakinoida sisareni kanssa ilman tuota vaivaloista matkaa, sitte tahdon antaa Nillan vaimoksesi. Tikka tuumaili taas hetken, heinäsuova katsoi vielä kerran kirkontorniin, ja koska se ei ollut mikään tyhmä heinäsuova, niin se varsin hyvin ymmärsi, mitä tuommoisella pyynnöllä tarkoitettiin. Tikka tuumaili vielä kerran, puri hampaitansa ja vastasi tahtovansa koettaa. Eipä kauvan viipynyt, ennenkuin hänen tuumansa oli valmis. Hän meni kaikkein kylän akkojen luo tilaamaan koukun siimaa. Akat kehräsivät koko pitkän talven: viimein he olivat kehränneet niin monta ja niin suurta siimakimppua, ett’ei mikään vene niitä kaikkia kantanut, Tikan täytyi vourata kaljaasi. Kauniina kesä-aamuna oli hän sitonut pitkän siimansa toisen pään suureen petäjään Suomen rannalla ja päätti sitoa toisen pään Ruotsin rannalla kasvavaan petäjään. Mutta ollakseen näkemättä näin suurta vaivaa aivan turhaan, oli hän hankkinut viisitoista tuhatta lohen koukkua, joihin pantiin silakoita syötiksi: hän toivoi siimastansa suurta kalansaalista. No niin, Tikka lähti kaljaasillaan merelle laskemaan pitkää siimaansa. Hänellä sattui olemaan hyvä onni, tuo muuten niin myrskyinen meri oli koko viikon tyynenä kuin viilipytty, ja yritys onnistui niin hyvin, että Tikka muutaman päivän kuluttua oli sitonut siimansa toisen pään petäjään Ruotsin rannalla. Takaisin tullessa käytti hän tilaisuutta kokeaksensa koukkujaan ja sai niin paljon lohia, turskia, kampeloita, haukia, simppuja ja ahvenia, että Porissa pidettiin suuret kalamarkkinat ja Tikka sai siimansa maksetuksi. Nyt Tikka meni Anttilan isännän luo ja sanoi hänelle: ”hyvää päivää, appivaari! nyt olen ommellut yhteen Suomen ja Ruotsin; antakaa nyt Nilla vaimokseni!” Anttilan isäntä kovin hämmästyi, mutta hän oli viekas mies, joka pian keinon keksi. ”Voihan tuo olla varsin hyvä,” vastasi hän, ”että olet ommellut meidät kiinni Ruotsiin, mutta yksi asia vielä puuttuu: enhän saata kysyä siimaltasi, kuinka sisareni voi.” ”Missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on?” kysyi Tikka. ”Sisareni, matami Andersson, asuu Öregrundin kaupungissa tässä vastapäätä meren toisella puolella. Voithan laskea hänellekin koukun: ehkä hän tarttuu onkeen.” ”Ja jos nyt ompelen meidät kiinni Ruotsiin, niin että saatatte kysyä, kuinka sisarenne voi ja saada vastauksen kysymykseenne, saanko sitte Nillan vaimoksi?” ”Se on varma asia, joka on tapahtuva tulevana Mikonpäivänä,” sanoi Anttilan isäntä tyytyväisesti hymyillen, sillä nyt hän tiesi varmaan voivansa narrata räätäliä. Tikka arveli tahtovansa todistajia lupaukseen. ”Vaikka kaksikymmentä, jos tahdot,” sanoi Anttilan isäntä. Tupa on täynnä ihmisiä, jotka tulevat kirkosta. – Ja nauraen kertoi hän koko kirkkoväelle, mitä hän oli Tikalle luvannut. Harjun Martti, joka vähän oli Nillaa mietiskellyt ja sattui olemaan kirkkoväen joukossa, sanoi Nikulle, soittoniekalle: pitäkäämme vaaria, kuin Tikka Mikonpäivänä tulee kosimaan. Silloin minä otan Nillan ja sinä soitat morsiusmarssilla Tikan ulos tuvasta. – Tietysti Niku näin hauskaan kepposeen suostui, ja Tikan molemmat vihamiehet päättivät tavata toisiaan määrättynä päivänä. Tikka lähti synkeällä mielellä, ajatellen mitä nyt tuli tehdä. Ei hän voinut siimallaan pyytää matameja Öregrundista; ei hän voinut matkustaa sinne, sitoa ukon sisarta siimaansa ja vetää häntä Suomeen. Mutta Tikka oli kuullut puhuttavan eriskummallisesta, uudesta laitoksesta, jota sanottiin sananlennättimeksi ja jonka avulla ihmiset voivat puhutella toisiaan pitkäin matkain päästä lankaa myöten. Jos hän nyt voisi saada semmoisen langan meren yli Ruotsiin, niin hän olisi voittanut pelin. Eihän mikään saattanut olla mahdotonta niin uljaalle räätälille, joka jo oli parsinut kokoon kaksi maata liinanuorasella. Pistetäänpä vielä kerran! arveli Tikka. Hän päätti lähteä Turkuun, saadakseen tietää, kuinka hänen tuli tehdä. Enhän minä voi kysyä ja saada vastausta kalastuslangan kautta, ajatteli hän. Tuo, jota he lennätinlangaksi sanovat, mahtanee olla joku ontto putki. Tikka lähti, tuli Poriin, tuli Raumalle, ja kysyi kaikilta räätäleiltä, joita kohtasi matkallaan, mitä sananlennätin oli. Muutamat vastasivat: se on noitakalu. Toiset sanoivat: se on mustia nahkapalloja, joita nostetaan ylös riuun nenään. Sillä siihen aikaan, kuin Englantilaiset vihollisina tulivat tänne laivoillaan, oli ollut tapana nostaa mustia merkkejä riukujen neniin rannoille, vihollisten tulon ilmoittamiseksi. Tikka kulki edelleen, tuli Uuteen-kaupunkiin ja kyseli jälleen ystäviltään räätäleiltä. Yksi heistä vastasi: ”mene satamaan, sieltä lähtee huomenna höyrylaiva sananlennätintä viemään.” Tikka meni satamaan, löysi höyrylaivan ja näki suuria vaskilanka-kääryjä, joita valmistauttiin laskemaan mereen. ”Saanko lähteä mukaan?” kysyi Tikka. Laivan katteini sattui olemaan leikkisellä tuulella, katseli hetken pientä, laihaa räätäliä ja vastasi: ”sinäpä voisit kelvata kohoksi, sinä. Lyönpä vetoa, että kellut veden päällä kuin korkki.” ”Kellunhan yhtä hyvin kuin joku toinen veneessä,” vastasi Tikka. ”Minä olen räätäli ja olen kerran ennen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin.” ”Onpa sitä siinäkin!” arveli katteini. ”Sinä olet miehekkään näköinen, lähde matkaan, niin saat tehdä sen urhotyön uudestaan.” Tikka sai lähteä mukaan ja olla avullisena langan purkamisessa. Laiva kulki länttä kohti, milloin tyynellä milloin isojen aaltojen keinuttamana ja antoi sanomalangan juosta rullilta mereen sikäli kuin matka joutui. Se ei ollut mitään helppoa työtä, siihen tarvittiin taitava räätäli. Kuin laiva kulki hiljaa eteenpäin, meni kaikki helposti, mutta välistä sattui se ottamaan parempaa vauhtia, niin että rullat höyrysivät varista ja lanka uhkasi katketa. Tikka oli väsymätön: hän piti tarkkaa huolta toisesta suuresta räätälinpistoksestaan ja se meni kuin englantilainen silmäneula sertinkivuorin läpi. Kolmantena päivänä oli lanka laskettu ja Ruotsi niin lujasti ommeltu Suomeen kiinni, että sauma vielä tänäkin päivänä pitää. ”Se oli siunattu asia, että meillä oli räätäli mukana,” sanoi laivan katteini. ”Reipas Tikka, sinä olet ansainnut palkinnon: mitä pyydät?” ”Minä pyydän,” sanoi Tikka, ”saada olla ensimmäinen, joka lähettää lennätinsanoman Uudesta-kaupungista Öregrundiin.” ”Myönnetään,” oli vastaus. ”Niin kohtuullista vaatimusta ei voi kieltää.” Höyrylaiva palasi jälleen Uuteen-kaupunkiin ja Tikka lähetti näin kuuluvan sähkösanoman: ”Anttilan isäntä kysyy, kuinka hänen sisarensa, matami Andersson, voi Öregrundissa?” Hetken kuluttua tuli vastaus: ”Matami Andersson kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa kahvia juomaan.” ”Antakaa minulle todistus tästä ja että minä olen ommellut sananlennättimen,” pyysi Tikka. Todistus annettiin; Tikka lähti jälleen Kartanonkylään. Kun hän kulki Viitalan torpan ohi, seisoi Maiju puron reunalla maitoastioita pesemässä. Hän seisoi siinä niin ahkerana ja ilomielisenä, hän näytti niin somalta ja miellyttävältä halvassa puvussaan ja katsoi niin hellästi ja ystävällisesti Tikkaan, kuin tämä tomuisena ja hikisenä tuli, kulkien pitkin tietä. ”Oi, kuinka näytät väsyneeltä,” sanoi hän. ”Etkö tahdo vähän kirnumaitoa virvoitukseksi?” Tikalla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavaa, ja Maiju juoksi hakemaan tuopin hyvää, virvoittavaa kirnupiimää, sillä heillä oli lehmäkin torpassa. – ”Mistä tulet?” kysyi Maiju. ”Tulen Uudesta-kaupungista, olen harsinut yhteen Suomen ja Ruotsin, ja nyt menen pyytämään kuulutusta Anttilan Nillan kanssa.” ”Minä tiedän sen,” huokasi Maiju. ”Onnea vaan, hyvä Tikka! Sinä saat rikkaan morsiamen.” ”Maiju”, sanoi Tikka, ”jos joku sinua kosisi, vaatisitko morsiuslahjaksi ketunnahkaisen rekipeitteen, linnun höyhenistä tehdyn ryijyn ja kallisarvoisen helminauhan? ”Mitäpä minä niillä koristeilla tekisin?” kysyi Maiju kummastellen. ”Mutta jos joku sinua kosisi, lähettäisikö äitisi hänet narrina ulos maailmaan, ompelemaan yhteen suuriruhtinaskunnan ja kuningaskunnan?” Maiju nauroi. Äitini lähettäisi hänen puhdistamaan saappaitaan ja harjaamaan tukkaansa, sanoi hän, leikillisesti viitaten Tikan ulkonäköön tuon pitkän matkan jälkeen. ”Hyvästi, Maiju!” ”Hyvästi, Tikka! Onnea vaan!” Tikka meni yksinäiseen tupaansa eikä sinä yönä ummistanutkaan silmiänsä vaan noitten kosimistuumien tähden. Seuraavana aamuna, joka oli Mikonpäivä, pukeutui hän hienoihin vaatteisin, pani todistuksensa taskuun ja meni Anttilaan. Harjun Martti ja Niku olivat jo siellä, viulu oli viritetty morsiusmarssia varten ja kaikki odottivat jotakin oikein hauskaa, kun Tikka soitettaisiin ulos tuvasta pitkillä, pilkallisilla rukkasilla. Nilla yksin ei ollut iloinen: isä tahtoi naittaa hänet Harjun Martille, jota hän ei voinut kärsiä, ja silloin Nilla arveli kuitenkin tulevansa onnellisemmaksi tuon pienen, hyvänluontoisen räätälin vaimona. Tikka tuli reippaasti tupaan ja pudisti Anttilan isännän kättä. – ”Hyvää huomenta, isäntä! Nyt olen täällä vaatimassa lupauksenne täyttämistä. Koko kirkkoväki on todistajanani, että Nillan täytyy tulla vaimokseni.” ”Vai niin,” arveli Anttilan isäntä viekkaasti katsoen, samassa kuin Niku jo alkoi viulua, näpähytellä. – ”Vai niin, no sitte sisareni Öregrundissa on varmaankin tarttunut onkeen. Onpa oleva oikein hauska kuulla, kuinka tuo kunnon ihminen voi Öregrundissa.” Tikka otti lennätinsanoman taskustansa ja luki: ”Matami Andersson kiittää ja lähettää terveisiä. Hän on saanut lohenruodan kurkkuunsa ja tulee lääkärin luota, mutta nyt hän voi hyvin ja on kutsunut Rörstrandin matamin luoksensa kahvia juomaan.” ”Mitä tämä merkitsee?” huusi Anttilan isäntä, harmista punaisena, samassa kuin Niku huomaamatta viritti viuluansa niin että kvintti katkesi. – ”Etkö häpeä tehdä minusta pilaa?” ”Tässä on todistukseni,” vastasi Tikka, ojentaen paperinsa Anttilan isännälle. Kaikki tunkeusivat tämän ympärille, saadakseen tietoa tuosta merkillisestä asiakirjasta. Harjun Martin täytyi kysyä muilta, mitä siinä oli, sillä hän ei osannut lukea kirjoitusta. Siinä luettiin todellakin, että Tikka sillä ja sillä tavalla oli sanomalangalla ommellut yhteen nuo molemmat maat, että hän omakätisesti oli langan kautta kysynyt, kuinka matami Andersson voi, ja siihen saanut myötäseuraavan vastauksen. Siinä ei ollut sanan sijaa: tuo viekas Anttilan isäntä oli joutunut omaan ansaansa, hän ei voinut kieltää niin monen todistajan läsnäollessa tekemäänsä lupausta ja hänen täytyi siis myöntää räätälin vaatimukset oikeiksi. Niku pisti särkyneen viulun kainaloonsa ja hiipi pois; mutta Harjun Martti ilmoitti ylpeästi, että hän ei aikonut väistyä tuommoisen pienen tikan tähden, olihan Nillallakin jotain sanomista asiassa. Nilla tahtoi todellakin lausua sanasen, mutta räätälin eduksi. Kirkontorni katsoi nyt mitä lempeimmillä silmillä heinäsuovaan ja ojensi käsivartensa, pitkät kuin tangot, kaapsahtaaksensa Tikan kaulaan, kun tämä astui askeleen taaksepäin, sanoen: ”Kiitoksia vaan, Anttilan isäntä, siitä, että nyt tahdotte antaa Nillan vaimokseni. Mutta nyt on asian laita niin, että en tahdo häntä. Olen jo kylliksi kauan juossut kuin narri hänen ja teidän tähtenne. Hän on kovin pitkä niin pienelle miehelle kuin minä olen, antakaa hänet jollekin, joka paremmin täyttää mitan ja paremmin osaa juosta maailmaa pitkin teidän asioillanne. Hyvästi, isäntä! Hyvästi Nilla! Eihän siltä hyvä sopu välillämme lopu?” Pian oli heinäsuova ikäänkuin tuulen kautta pois puhallettu ja kirkontorni seisoi siinä yksinäisessä suuruudessaan. Kirkkoväki supisi ja nauroi keskenään, ja tuopa niin harmitti Anttilan isäntää, että hän löi parhaan piippunsa rikki, koputtaessaan sitä pankkoon. Harvoinpa vahinko yksin tulee. Koko kylä tiesi, että Tikka oli kosinut, mutta eivätpä kaikki tietäneet, että hän oli antanut morsiamellensa rukkaset. Mikonpäivän jälkeisenä sunnuntaina heräsi paljon kummastelemista kirkossa, kun avioliittoon ilmoitettiin räätäli, kunniallinen ja hyvämaineinen Josua Tikka, sekä torpparintytär, kunniallinen ja siveä Maria Viitala. Se on hampunsiementä, arveli kirkkoväki hyväksyen: eihän hampunsiemen ja männynkäpy olisi sopineet samaan linnunpesään. Tikasta ja Maijusta tuli onnellinen pariskunta: he olivat yhtä pitkiä, toisen ei tarvinnut katsoa alas toiseen, yhtä rikkaita ja yhtä ahkeria olivat he sitä paitsi. Vanha, rappeutunut tupa korjattiin ja maalattiin, balsamiineja kukki ikkunassa, ja kolme lihavaa lehmää hankki perheelle voita ja maitoa. Nilla, kirkontorni, oli harmissaan mennyt naimisiin Harjun Martille, mutta eipä auttanut että Niku oli soittanut heille saman morsiusmarssin, jota hän ei saanut soittaa Tikalle: Martti tuhlasi vaimonsa perinnön Anttilan rikkaan isännän jälkeen, pani Nillan helminauhan Tikalle pantiksi sarkatakista; Nillan linnunryijyä käytettin variksenpelottimena ja koi söi hänen ketunnahkaisen rekipeitteensä. – ”Älä itke, Nillaseni,” sanoi Maiju, ”minä olen ommellut uuden hameen vanhemmalle tytöllesi ja tulevana sunnuntai-iltana sinun pitää ottaa lapset mukaasi meille; silloin saavat he hypätä polskaa Tikan soittaessa harmonikkaa.” Mitä siitä sitte muuta sanottavaa, kuin että kirkontornista tuli heinäsuova, vaikk’ei heinäsuovasta koskaan tullut kirkontornia? Ja kun ihmiset näkivät Tikan ja Maijun, pieninä ja sievinä, kuin oikein silmillä varustetut nuket, tepsuttelevan kirkkokankaan poikki, sanoivat he toisilleen: ”Vakka kantensa hakee.” Mutta Suomi ja Ruotsi ovat yhteen ommellut tunturien kautta pohjoisessa, Tikan langalla ja paljolla muullakin. Sakari Topeliuksen tarina on kokoelmasta Lukemisia lapsille 1:nen osa, jonka on ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström vuonna 1893.

11. Sakari Topelius: Sampo Lappalainen

Olipa kerran lappalaisukko ja lappalaisämmä. Tiedätkös, mitä nämä ovat? Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä, niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä, joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro. Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen, vaikk’ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä rekikeli. Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän. Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan varmat siitä, ett’ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen, kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi? Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen, ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi. Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä pidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että hänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut vieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli muassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan ennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita lumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle sanoen: ”Lappelill! Lappelill!” Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet ei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he matkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka. Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän valkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa ”Lappelilliksi”. ”Minusta on Sampo paljon parempi nimi”, sanoi ukko suutuksissaan. ”Sampo nimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä nimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran lappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan hallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!” ”On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi”, sanoi ämmä. Ja niin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi. Tässä on kumminkin muistettava, ett’ei poikaa vielä ollut kastettu, sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa lähempänä. ”Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi”, oli ukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä, poika kastamatta. Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai kahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen nenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa pidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin iäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä Tenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa etehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi hänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten läpi, niin ett’ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö mustaa tukkaa! ”Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi”, sanoi ämmä. ”Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden kultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte käy, kun ei vielä ole kastettu?” Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro lienee, jolla oli kultasarvet. ”Se lienee komea poro”, arveli hän. ”Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!” – Rastekainen on hyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden peninkulman päähän aina Aimiolle asti. ”Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!” torui äiti. ”Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi.” ”Hiisikö? kukas se on?” kysäsi Sampo. Ämmä joutui hämillensä. ”Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!” ajatteli hän itsekseen. ”Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Mutta parasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään.” – Ja niin lausui hän: ”Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle, siellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenä suupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!” Sampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan ei puhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: ”olisipa hupaista, jos kerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on – tietysti kaukaa vain!” Nytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oli aivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun, keskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, ja revontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammosta aika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringon nähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun joku kesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivat sääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet. Sentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niin valoisa, että näkisi hiihdellä. Kerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko: ”tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!” Sampo konttasi kodasta ulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näki hän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. ”Tiedätkös, mitä tuo on?” kysyi ukko. ”Tuoko etelässä?” kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi, ett’eivät revontulet loista etelässä. ”Se juuri”, sanoi äijä. ”Se on auringon ilmoittaja. Huomenna tai ylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinka kummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!” Sampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiselta Rastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silmin erottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi, jos saisi etäältä nähdä vuoren haltian. Sampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. ”Oi”, ajatteli hän, ”olisi kuitenkin kummallista kerran saada nähdä tuo vuoren haltia!” Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasi hän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän oli maannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, että tähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainen ei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihan hänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy ja nahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitä nyt tehdä. Samassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. ”Mitähän, jos ajelisin vähän?” arveli Sampo. Tuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan, ja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. ”Minä ajelen vähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden”, ajatteli hän itsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toista Tenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koska Tenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi? Sinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut: ”juokse porosein?” Tunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispa Franzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnyt hänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme me piirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän se juuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeli itsekseen: ”Päiv’ on lyhyinen, Mutta pitkä tie, Laulaissain nyt vie Matka joutuen! Tääll’ on sudet vaan Usvamajoissaan.” Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat koirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei Sampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett’ei ainoakaan susi ollut kululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa pulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo Lappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron kaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin, mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista ajelemista. Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja Sampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli vain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja Sampo sai suunsa lunta täyteen, ett’ei edes ennättänyt huutaa ptruu! ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille eikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä synkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei ainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä. Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi vuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan Rastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren julma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia kuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta kuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo vuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni pienonen sääski raukka? Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin autioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin synkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon, sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut, että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät heti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle porontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli hyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen. ”Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi”, lausui hän itseksensä. ”Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän minut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon hänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy kosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä on vähempi vaivaa turkista.” Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin jo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen luoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän vavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi. ”Äläpä juokse minun tielleni!” huusi hän sudelle. ”Minulla on asiaa vuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään pahaa tehdä!” ”No, no, älähän kiirehdi!” sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat kaikki eläimet puhua. ”Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka kinoksissa kapuat?” ”Nimeni on Sampo Lappalainen”, vastasi poika. ”Kukas sinä sitten olet?” ”Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi”, vastasi peto, ”ja minä olen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään suurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni; siten saat ratsastaa vuorelle.” Sampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkille istumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. ”Mikä juhla se on, se auringon juhla?” kysäsi kumppaniltaan Sampo. ”Etkö sinä sitä tiedä?” sanoi susi. ”Kun täällä Lapissa koko pitkän talven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdään nousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloin kaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvat Rastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Se oli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä jo aikaa sitte syönyt sinut suuhuni.” ”Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?” kysyi Sampo. ”Se on tietty se”, sanoi susi. ”Yhden tunnin ajan ennen auringon nousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltia itsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti on loppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkää satatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltia tarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enää ole paljoa puhumista, Sampo parka!” ”Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuorelta pois, kuin alkaa vaara uhata?” kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellä rajusti. Susi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavat sudet nauraakin). ”Älä sitä, Samposeni, toivokaan”, arveli hän. ”Minä päin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja roteva poika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poron juustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella.” Sampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, mutta nyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, ja siellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltia istuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katseli kauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssy valkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuin se nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänen suunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehty töyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honka vuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansa kuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret. Mutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaa ja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loisti ylt’ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmat revontulet, valaisten seutua. Vuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niin harmaita ja niin pieniä, ett’eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneet suurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailman kaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista ja Islannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleet tänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelosta paholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivat mielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, ei enää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapin pienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissä tuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit, poronkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt, he raukat olivat näet paleltuneet. Tätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusi niin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiven taakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu. Vuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänen ympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänä hänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä yli sinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tuli metsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taas yht’äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdus toisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Ja sekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jotta kaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivat ilosta, ja eläimet ylt’ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuoren haltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan: ”Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minä rakastan.” ”Näin pitäisi aina oleman!” huusivat haltiat ja tontutkin täyttä kurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää ja päivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, sillä kaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, mutta porot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkin toivoneet, joll’eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieni poronkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niin paljon kuin jaksoi: ”herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoa odottamaan!” ”Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!” karjasi jääkarhu hänen vieressänsä. ”Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonna nousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enää taivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!” ”Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!” kiljuivat kaikki eläimet, ja koko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiat nauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuoren haltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: ”Näin on aina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma on polvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisen yön kuningasta!” Tästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siis esiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: ”sinä valhettelet, vuoren haltia, sinä valhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikä aurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksen aika alkaa lähestyä.” Tätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyi nousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkän käsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassa vaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoi keskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutui ja pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringon kultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret, erämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan Sampo Lappalaisen. Yht’äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljoonia ruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä ja vieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloiset nähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain ja tonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmailla silmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja he joutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivat seisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuoren haltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avaran takkinsa. Mutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleet aurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja Sampo Lappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: ”tule, tule, armas lapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövät meidät suuhunsa!” Silloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi. Ja koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän ei kauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taas aika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita. ”Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?” kysäsi Sampo vähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen. ”Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämme nielemään meitä”, vastasi poro. ”Mutta älä pelkää: minä olen vuoren haltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minun kantapäitäni tavoittanut.” Niin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: ”mitähän läähätystä tuo on, joka takanamme kuuluu?” – Poro vastasi: ”se lähtee sadasta tuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömään sinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susi vielä minua kilpajuoksussa voittanut.” Taas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen: ”ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?” – ”Ei”, sanoi poro, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, ”se on vuoren haltian jalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidän jäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voi pelastua.” – ”Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?” sanoi Sampo. – ”Ei”, vastasi poro, ”tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan, joka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemme pelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli.” – ”No”, sanoi Sampo: ”Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinulle kultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!” Ja poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivat päässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteli niin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan. ”Kuka siellä on?” kysyi pappi. ”Minä olen!” vastasi jyrkkä ääni kartanolta. ”Avaa ovi vuoren haltialle! Täällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani.” ”Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni, voidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!” vastasi pappi huoneestansa. – ”Olkoon menneeksi!” karjasi vuoren haltia; ”mutta joudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!” – ”Heti, heti, armollinen herra!” vastasi pappi. Mutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisen kristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. ”Noh, etkö ole valmis jo?” ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuista jalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappi itsestänsä oven ja sanoi: ”mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas, sillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalan armon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulu sinun, vaan Jumalan valtakuntaan!” Silloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassa pakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään, että lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihin kuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansa pyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinko lumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltia oli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella. Sampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi. Sitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkusti niin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuin Sampo Lappalainen niin yht’äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisi nyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra, joka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa, ett’eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkää lapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, että vuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää, kuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuin ukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee. Sakari Topeliuksen tarina on kokoelmasta Lukemisia lapsille 2:nen osa, jonka on ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström vuonna 1893.