Novelleja, satuja, tarinoita...

Tiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista
laitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan
ollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta
kanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut
hänen ikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin
piispaksi. Se oli kunnianimi.

Yhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin
Aukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut
vielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli
häijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä
naatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan
arka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen
niskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että
vaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja
vesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli
vetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat
kyttyrässä kääntyi pois.

Aukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä
häntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää
syvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin
arvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.

Se oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi
häntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut
milläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin,
ettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi
hän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin
vain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa
häntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa
kiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan - ei niskatukasta! Sehän se
oli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista
karvoista ja veti ylöspäin - ai, ai, ai...!

Talven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli
ollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua
oli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi
höltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.

Aukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen,
että hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä
matkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta.
Starkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu
oli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin
hyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika,
aivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän
surusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen
vuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.

Kuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen
päivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset
niskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella
evankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi
loppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: »Saat minun puolestani kasvaa
kuin ovampolainen ja papiaani.» Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen
niskatukalleen tuli ikuinen rauha.

Sunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean
pannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti
makean tuoksun huoneeseen.

»Tämän olen laittanut sinulle», sanoi äiti hyväntuulisesti. »Saat yksin
syödä sen.»

Mikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen!
Aukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän
hymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli
opetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:

»Luetaan ensin vähän.»

Siinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket
kalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.

»No alotetaan», sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin
viereen.

Aukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun
äiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin
hairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei
näyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut
uppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen
niitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.

»No tämän sinä tunnet?» sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin
puolesta.

»A», vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän
hartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan
erehdystään ja sanoi: »Pehmyt pee.»

»Pehmyt pee», sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan
vihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta!
Äidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että
oli pyöreä kuin kerä.

Hän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan
niskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua
Aukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.

Äiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja
näytti itkevän.

Synkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa.
Avonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen
ääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta
päivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin
kirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun
hiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.

Santerin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten
sanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:

»En ymmärrä. Kaikkeni olen koettanut. Koettakoon isä, kun tulee.»

Hän pukeutui ja lähti kirkkoon sanoen mennessään Aukustille lempeästi:

»Syö nyt, raukkani.»

Aukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden
niskaansa ja tuumi ääneen:

»Isä?»

Hän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä,
joka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa
niinkuin pojat kärpästä siivestä.

Aukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen
suunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan
hetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:

»Mikähän peeveli siinä on konstina?»

Hän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku
helppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin
tempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli
oikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.

Aukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen
taskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen
asti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.

Santeri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa
ilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean
hajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän
seurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa
puhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia
teitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin
seinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta.
Se oli sitten salainen paikka!

Santeri luuli, että Aukusti täällä kaikessa rauhassa tahtoo jakaa hänen
kanssaan jonkun makean palan saadakseen hänestä liittolaisen toisia
poikia vastaan, jotka härnöittelivät Aukustia, pelottivat häntä
jalkapuulla ja pilkkasivat, ettei hän saa ikinä akkaa.

Aukusti veti povestaan pannukakun ja ojensi sen Santerille:

»Saat koko pannukakun.»

»Koko pannukakun?»

Santeri ei ojentanut kättään ottaakseen, sillä häntä alkoi pelottaa,
että tämä on unta. Pelotti niin, että itku oli tulossa.

»Neuvo minulle vain muuan konsti», sanoi Aukusti.

Nyt Santeri heräsi, otti pannukakun ja alkoi selittää, että hän on vasta
oppinut muutaman aivan uuden konstin, jota ei kukaan vielä tiedä. On
lukenut muutamasta lainakirjasta. Sellaisen konstin hän tiesi, että saa
neulan, silmineulan pysymään veden päällä kuin puutikun.

»En välitä», sanoi Aukusti halveksivasti, veti aapisen taskustaan ja
jatkoi: »Neuvo, millä konstilla olet oppinut lukemaan.»

Santeri ällistyi:

»Millä konstilla lukemaan?»

Nyt pannukakku jäi saamatta! Sillä eihän hän tiennyt mitään konstia
olevan lukemiseen oppimisessa. Hän itse oli oppinut siten, että puikko
kädessä oli seurannut kirjainmerkkejä järjestyksessään sen mukaan kuin
hänen sokea äitinsä oli ne lausunut. Ei hän siinä nyt mitään konstia
olevaksi ymmärtänyt, vaikka kuinka olisi ajatellut. Itku jo aivan
kurkussa hän alkoi selitellä:

»Se pitää olla vain sellainen puikko...»

»Hae sellainen puikko», keskeytti Aukusti.

Santeri silmäili ensin ympärilleen, näkyisikö minkäänlaista tikunsälöä,
ja kun ei ollut mitään kaluksi käypää, tuippasi hän pannukakun
Aukustille talteen, juoksi solasta ja pian taas palasi mukanaan puikko,
jonka muutamalla vuolaisulla oli tekaissut puunpalasta, mikä ensimäisenä
oli käteen sattunut.

»No tuolla vain alat osotella kirjaimia», sanoi hän Aukustille, joka oli
siellä solassa istumassa, kirja levällään polvilla.

Aukusti tarkasteltuaan puikkoa puolelta ja toiselta ja tutkittuaan
tarkkaan sen molemmat päät, alkoi osotella kirjaimia painaen puikolla
niin lujasti, että pieni reikä jäi jokaisen kirjaimen kohdalle, ja
lausui lujasti ja varmasti kirjainten nimet.

»Sinähän jo osaat!» huudahti Santeri riemastuneena.

Aukustilta pääsi naurunhörähdys.

He opettelivat Santerin kanssa yhdessä Isämeidän, ja Aukusti oppi.

Santeri oli äitinsä kanssa köyhän aterian jälkiruuaksi syömässä
herkullista pannukakkua, kun Starkin emäntä tuli ja toi heille
kaikellaista hyvää suuhun pantavaa kiitosten ja jumalansiunausten
kukkuroiksi. Hän kertoi pitkään ja leveästi Santerille ja tämän äidille
vaivansa ja huolensa ja sydämentuskansa, joita hänellä oli ollut
koettaessaan Aukustia opettaa kirjalle ja luullessaan, että Aukusti on
kyvytön, jotenkin viallinen. Sitä hänen iloaan sitten, kun hän tänään
kirkosta palattuaan tapaa Aukustin yksin, omin neuvoinsa lukea
porhaltamassa niinkuin hyvä hevonen kahlata porhaltaa hankea!

Pian levisi kertomus tästä ihmetapauksesta, että Starkin Aukusti oli
oppinut lukemaan aivan yhtäkkiä. Eikä kulunut pitkää aikaa siihen kuin
Aukusti sivuutti monet entisistä härnöittelijöistään, saapui aapisen
viimeiselle lehdelle kukon pyrstön alle ja opetteli siinä olevaa
»latinalaista» runoa ihan omin nokkinsa lukupuikkoineen.

Ja Tiuran Santerilta tuli yksi ja toinen tilaamaan lukupuikon. Hän sai
niistä leivän tai puolikkaan, korpun tahi joskus lantinkin. Mutta kun
hän kuuli niitä kehuttavan, että niillä oppii, ja kun uusia yhä
tilattiin, niin hän korotti ja määräsi lukupuikon pysyväksi hinnaksi 10
penniä. Niitä meni kaupaksi sittenkin. Joka lapsen niitä piti saada, ja
kun niitä katkeili ja hävisi heiltä, niin kysyntä oli alituinen. Joka
päivä meni joku puikko.

Mutta Santerille ilmestyi kilpailija. Muuan toisesta kaupungista
muuttaneen työmiehen poika alkoi myöskin tehdä lukupuikkoja. Hän kävi
niitä kaupalla ja myi 5:llä pennillä. Ne olivat sitten kauniita ja
hienotekoisia. Tiuran Santerin parhaimmatkin lukupuikot olivat niiden
rinnalla rumia seipäitä. Ja tekijä oli itse hyvä lukija.

Uuden mestarin teoksia alettiin äänekkäästi kehua poikajoukossa Santerin
itsensä kuullen. Santerin ei auttanut muu kuin myöntää ja hän oli jo
päättää, että luopuu koko puikkoteollisuudesta ja jättää sen
kilpailijansa yksinomaiseen huostaan, kun Starkin Aukusti sanoa
jurahutti:

»Samaahan se on, onko lukupuikko ruma vai sievä.» Hän tarkotti, että
puikko kuin puikko tahi mikä hyvänsä, jolla voi varmasti näyttää yhtä
kohtaa, ettei ole kuin leveä sormenlatuska, joka on kuin lapio osottaen
monta kirjainta yhtä aikaa, ettei tiedä, mistä oikeastaan on kysymys.
Mutta hitaisuudessaan hän ei ehtinyt selityksen alkuunkaan, kun Tiuran
Santeri huudahti:

»Puikon kauneus ei merkitse mitään, vaan se, oppiiko sillä. Siinä se on
konsti!»

Pojat ällistyivät. He katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Santeria,
joka nyt seisoi varman voittajan näköisenä. Santeri jatkoi:

»Starkin Aukusti jo lukee katkismusta ja Roopin poikaa, jonka Aukustin
isä on ostanut hänelle.»

»Roopin poika? Mikä se Roopin poika on?»

Kyselijät olivat ivallisia, muutamat ääneensä nauroivatkin luullen, että
Santeri koettaa heille syöttää pajuköyttä. Mutta Aukusti alkoi osotella
käsillään kirjan paksuutta, pituutta ja leveyttä ja sanoi nimeksi:

»Roopin poika Kruusoe.»

Pojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin
sanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka
haaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja
että siinä on oikein kuvatkin.

Pojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja
Aukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon
edellä.

Jokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta
ostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä
tuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt
luvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei
ollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut
tiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että
se on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.

Santeri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut
olla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä
poikiin, hän jatkoi:

»Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin,
muuten lukupuikko ei vaikuta mitään.»

Puolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan
synninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio
lukija, lukee suomet ja ruotsit.

Santerista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen
maineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään
ja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa
olevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:

»Mutta osaako hän lukea engelskaa?»

Poikajoukossa puhkesi hurja naurunrähäkkä ja kuului ilkkuvia huutoja:

»Ethän sinä, pyhä veli, itsekään osaa lukea engelskaa!»

Santeri kotia tultuaan manaili itsekseen ja viskasi koko
lukupuikkovarastonsa uuniin. Hän ei olisi enää välittänyt mistään
muusta, kunhan vain pojat eivät olisi nauraneet hänelle.

Mitä varten olikin mennyt kysymään tuosta engelskasta, kun hän itse ei
kuitenkaan osaa engelskaa. Piti tuhmuus tavata! Nyt ne nauravat ja
ivaavat, missä vain näkevät, niinkuin olivat äsken nauraneet hänen
joukosta lähtiessään ja huutaneet:

»Santeri menee lukemaan engelskaa!»

Santeri itki. Mutta sitten hän yhtäkkiä löi kämmentä polveensa. Hän oli
keksinyt!

Aukustin isähän osaa engelskaa. Viimeiset viisi vuotta kertoi puhuneensa
vain engelskaa, niin että nyt kotonaankin pakkaa tulemaan englantilaisia
sanoja. Leikkisä ja ystävällinen mies. Kyllä Stark rupeaa häntä
opettamaan. Ja sitten hän näyttää pojille, ketä he pistäneet ovat!

Seuraavana päivänä Santeri meni Starkille. Pitkäpartainen ja roteva mies
oli näyttämässä Aukustille suuren suurta kirjaa, komeaa kuvakirjaa.

»Onko se englantilainen kirja?» kysyi Santeri kiihkoisasti, mutta
pysytellen ulompana.

»Jees, mai boi», vastasi partamies.

Santeri kurkotti kaulaansa nähdäkseen. Sen verran näki kuvaa, että tunsi
sen raamatun kuvaksi.

»Onko se englantilainen raamattu?»

»Jees, inglish bibl», toisti merimies.

Santeri syöksyi lähemmäs katsomaan. Ja hänet valtasi riemastus, joka
ehdottomasti purkautui sanoiksi:

»Saakeli, samallaiset kirjaimet, kuin oikeassa kielessä!»

»O jees.»

»Sitähän lukee kuin suomalaista kirjaa», arveli Santeri iloisen varmana.

»Na, na», kielteli merimies ja selitti, että englanninkielessä ei lueta
lainkaan niinkuin kirjoitetaan, vaan aivan nurinkurin.

Santeri masentui. Nololla äänellä hän sanoi:

»Se taitaa sitten olla vaikeaa?»

»Jees. Ja suu pitää pitää aivan kuin olisi kuuma peruna suussa.»

»Elä sinä nyt juttuja puhu», sanoi Starkin emäntä.

Stark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu
auki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja
nauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:

»Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja
tosiaankin kuuma peruna suussa.»

»Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin», lausui Stark. »Niin
se on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että
puhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu
englantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan
suomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama
ollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin
höplöttänyt puuta heinää.»

Santeri pyysi Starkia vielä lukemaan sitä englantilaista raamattua.

»Lukekaa koko sivu», kehotti hän.

Stark oli valmis ja Santeri oli paljaana korvana.

Starkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen
virsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen
sanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.

»Herranen aika, eikö se ole Santeri?» kysyi sokea äiti.

»Jees.»

»Mutta mitä sinä luet, engelskaa vai?»

»Jees, inklis piipl.»

»Missä sinä sitä olet oppinut?» kyselemään äiti.

Mutta Santerilla ei ollut aikaa vastata, sillä hän näki poikia tulevan
kadulla. Hän avasi ikkunan ja alkoi kovalla äänellä lasketella niin
kiireesti kuin suinkin, hyvillään siitä, että poikien joukossa oli se
uusi lukupuikkomestarikin.

Santerin luku teki poikiin valtavan vaikutuksen. Joku tiesi vakuuttaa,
että engelskaa Santeri luki, sillä englantilaiset sanovat myötäänsä
»jees» niinkuin Santerikin lukiessaan. Puhdasta engelskaa se Santeri
luki!

Jaa-a! Se poika se lukee mitä kieltä hyvänsä. Sillä kun se lukee kerran
engelskaa, niin tietysti se osaa lukea mitä vain eteen pannaan, ryssää
ja afrikkaa, kaikkia!

Saman päivän iltana tuli muuan poika ostamaan Santerilta lukupuikon. Hän
teki nöyrän tunnustuksen, että oli ostanut siltä toiselta. Mutta sen
puikolla hän ei ollut oppinut mitään. Santerin puikolla hän uskoi
oppivansa, uskoi varmasti.

Santeri lupasikin tehdä hänelle lukupuikon huomiseksi ja oikein hyvän
selittäen, että hyvää lukupuikkoa, jolla oppii lukemaan, ei saa tehdä
mistä puupalasta hyvänsä, vaan erikoisesta puusta ja määrätyllä ajalla,
niinkuin hän oli tehnyt Aukustin lukupuikon, ja että oli monta
monituista konstia sen teossa, uusia konsteja, joita hän oli oppinut.

Siinä uudessa lukupuikossa, jonka hän nyt tilaajalleen teki, oli toinen
pää leveä ja sen kummallekin puolen oli uurrettu ristinmerkki.

Se Santerin kilpailija nauroi tälle lukupuikolle ja Santerin konsteille.
Hän sanoi, että on samantekevä lukemaan oppimiselle, minkälainen ja
kenen tekemä puikko on, saman asian ajaa, jos ottaa risutikun tahi
vanhan piipunrassin tahi minkä hyvänsä. Mutta lukupuikko tavallisesti
vuoleskellaan kauniiksi, niin kauniiksi kuin kukin osaa.

»Entäs ristinmerkki?»

»Ristinmerkki! Yhdentekevää, vaikka kaivertaisi pukinsarven.»

Siihen joku huomautti:

»Mutta sellaisella puikolla lukijan veisi piru.»

Lukupuikkomestari nauroi.

»Se ei usko pirua», sanottiin joukossa.

»Eikä pelkää Jumalaa», jatkoi joku toinen.

Lukupuikkomestari jäi yksinään eikä hän saanut myydyksi ainoatakaan
puikkoa enää.

Kaikki ostivat Santerin uusia lukupuikkoja, joita hänen kerrottiin
vuoleskelevan sunnuntaita vasten yöllä ja sitten sunnuntaina
kirkonaikana uurtavan niihin ristinmerkit. Niitä sanottiin
piispantikuiksi.

Ostajia tuli toisesta päästä kaupunkia.

Piispantikun hinta oli 20 penniä, tuollaisen kaksiristisen. Santeri näet
sitten rupesi valmistamaan sellaisia, joissa oli kolme ristiä. Ne
maksoivat 25 penniä, ja niitä kävivät ostamassa keskikaupungin
herraspojat.

Piispantikku on Teuvo Pakkalan novellikokoelmasta Pikkuihmisiä. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemana vuonna 1913.