Novelleja, satuja, tarinoita...

Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen
ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.

Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut
aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet
heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli
Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja
villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja
ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että
Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli
Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!

- Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin
piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.

Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat.
Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli
pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli
iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän
taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani
ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.

Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin
oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on.
Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!

Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti
kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.

- Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat
poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.

Liisa päättikin, että nyt hän ei mene enää koskaan poikien pariin, vaan
on aina ja ikänsä tyttöjen kanssa! Huomenna jo lähtevät leikkimään
metsässä ulkona kaupungista! Ei voi sitten kukaan haukkua eikä mistään
tulla kantelemaan ja pauhaamaan äidille! Ja hänestä tuntui niin
äärettömän hauskalle olla siellä rauhassa tyttöjen kanssa.

Hän lähti jo illalla valmiiksi puhumaan tytöille, että lähdettäisiin
leikkimään hautajaisia.

Niitä hän aina leikki tyttöjen kanssa, kun niissä sai hommata. Ja tytöt
eivät juuri muulloin leikkineetkään hautajaisia, sillä kukaan muu ei
osannut niin lystiä hautajaisia hommata kuin Liisa. Ja aina kun Liisa
oli tyttöjen kanssa, niin leikittiin niitä monta päivää perätysten.

Suuret hautajaiset, suuremmat kuin koskaan ennen, hommasi nyt Liisa.
Jokainen tyttö pyytää kotoaan sokuripalan tai kaksi. Hän käy vielä tänä
iltana hakemassa variksenmarjoja, joista puserretaan mehua viiniksi. Ja
hän kävi tilaamassa jo pastorinkin, jona heillä aina oli muuan
kerjäläispoika Aappo, leipäpalkalla ja väliin paljaasta
asianharrastuksesta.

Jo aamulla varhain oli Liisa sitten puuhassa ja touhussa. Äitinsä oli
hänelle antanut runsaalla kädellä kaikkea hyvyyttä iloissaan, että Liisa
tyttöjen kanssa meni leikkimään.

Metsän laidassa katajapensaikkoisella tasangolla oli heidän
leikkipaikkansa. Sinne järjestettiin kaikki niinkuin olla piti.

Lampan Eedla, jolla oli nukke, oli muka lanssihteerska. Häneltä oli muka
kuollut tytär Amanda, ja oli haudattava. Se lepäsi arkussaan havumajassa
suruhuoneen vieressä. Kaikki vieraat olivat jo pukunsa järjestäneet,
hameet oli kurtattu niinkuin herrasväellä ja huivit kääritty hatuiksi.
Aapon puki sitten Liisa papiksi: kaksi paperipalasta, jotka hän aina
varusti mukaansa asiaa varten, hän kiinnitti neuloilla Aapon
paidankaulukseen ja vyöliinansa sitoi riippumaan hänen selkäänsä, ja
niin oli pappi valmis, avojalkainen pappi ja karvalakissa.

Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän
peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä
hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman
viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille
herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin
viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja
viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja
jäi sinne.

Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien
tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat
jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi
seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:

- Tulehan, litulatu!

Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.

Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin
ja Mikon jälkeen.

Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen
miestä, joka rääkyi pahasti.

- Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa,
joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti. - No sillä puhein pääset, vaan
varo vasta tekemästä!

Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään
tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:

- Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!... Ja molemmat alkoivat viskellä
kivillä.

Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän
mukanaan metsään.

Muut tytöt olivat jo kerääntyneet hävityspaikalle, kun Liisa palaili.
Silloin uskalsi tulla siihen Aappokin, joka poikien tullessa oli
piiloutunut pensaikkoon ja siellä raastanut itseltään papilliset
merkkinsä. Itkua ja valitusta kuului tyttöjoukossa.

Lampan Eedla varsinkin itki, kun hänen nukkensa oli puussa. Se lepäsi
siellä vatsallaan puun lehvällä, tirkistellen puun juurella surevaa
joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin
aina viimeiseen lepokammioonkin saatettaissa. Mutta tyttöjen oli sääli
raukkaa, että havut siihen pistävät.

Liisa, jonka nenä juoksi verta, kun pojat metsässä olivat lyöneet siihen
jollakin, seisoi vähän aikaa nenä kourassa katsellen puuhun ja kapusi
sitten sieltä nukkea hakemaan.

Hänen mielikseen esitti Lampan Eedla, että pidettäisiin vielä
hautajaiset, talonpoikaishautajaiset, kun ei ollut enää viiniä eikä
muitakaan tarpeita herrashautajaisiksi.

Mutta Aappo ei välittänyt enää. Ja kun Lampan Eedla tahtoi velvottaa
Aappoa, muistuttamalla, että Aappo ei ollut kertaakaan ollut pappina sen
jälkeen, kun he antoivat hänelle hyvin paljon leipää, niin riitaantui
Aappo lopuksi tyttöjen kanssa, - mikä oli aina tavallista. Hän sätti
tyttöjä, ja nuken, jonka viimeisen lepokammion oli monasti juhlallisesti
siunannut, viskasi hän lähellä olevaan vesikuoppaan ja lähti juoksemaan.

Liisa oli heti jäljessä. Ja Aappo tiesi olevansa helisemässä. Hän päästi
rämäkän huudon jo ajoissa. Sen verran siitä oli hyötyä, että Liisa ei
muuta kuin tukkapäästä vähän pöyryytti ja sanoi:

- Vai tämä pastori!

Hautajaishommat olivat menneet ihan myttyyn. Ei ollut mitään tarpeita,
ei pappia eikä enää haluakaan, kun suurten hommain oli niin käynyt
huonosti. Oltiin kuin käsille lyötyjä. Ja Liisa oli kaikista
alakuloisin.

- Saatko sinä taas piiskoja? kysyivät tytöt.

- Jos käyvät kantelemassa äidille, niin saan. Mutta eivätkö olleetkin
pojat ilkeitä?

Toiset myönsivät, sillä äänellä, että Liisan syytä ei ollut ollenkaan.
Vakuuttivat vielä, että Liisa olisi saanut antaa oikein selkään Mikolle,
joka oli aina pahin tyttöjen kiusaaja!

Liisa oli hyvillään. Tuntui että kun hän selittää, mitä toiset tytötkin
ovat sanoneet, niin äiti ei itke eikä välitä, jos tulevatkin kantelemaan...

Viitattuaan tytöille korkeata hiekkatöyrästä, joka oli lähellä, hän
lähti sinne juoksemaan kuin tuuliaispää olisi kiskaissut. Hän kiipesi
rintuukselle ja sitten puulausi alas pää edellä, niin että kuperkeikkaa
vyöryi kuin kerä alas.

Toisetkin innostuivat heti siihen. Ja se oli oikein, oikein hauskaa!
Hekin saivat hurjastella kerran. Ja aivan kuin ummessa silmin he
antautuivat siihen. Jokainen puulausi pää edellä alas huimaavaa
kuperkeikkaa tulemaan, jossa tuntui että jalat, kädet ja kaikki jäsenet
aivan kuin pyrkivät lentämään erilleen toisistaan. Suu ja sieraimet
olivat täynnä hiekkaa aina alas tultua.

He järjestyivät rinnakkain lähtemään töyräältä, yhtä aikaa puulausivat
alas, huiskahtelivat sikin sokin, vyöryivät päälletysten ja kasaantuivat
yhteen kokoon rintuuksen alle, jossa melulla ja naurulla selvittelivät
itsensä irralleen toisistaan.

Tämä oli melkein hauskempaa kuin hautajaiset!

* * * * *

- Jopa sinä tulet sieltä! sanoi äiti ankarasti heti kun Liisa astui
sisään. - Joudu nyt kiireellä pyytämään anteeksi Lapin emännältä ja
Mikolta.

- Sietää se saada piiskojakin! pauhasi Lapin emäntä. - Mokoma villimys,
joka pian silmät puhkoo kaikilta!

- Piiskoja tietysti, mutta ensin anteeksi pyytää, selitti Liisan äiti.

Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa,
jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat
vastatusten.

- Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:

- Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle. - Ethän Mikko
tehnyt?

- En.

Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja
uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.

Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja
Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt
oli varma.

Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat.
Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti
piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli
rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!

- Äiti, rakas äiti ... porstuassa!...

Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun
äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi:

- Ei saa!

- Mutta kun saa!

- No, ei saa! karjui Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaa.

Äiti tarttui häneen lujalla kädellä ja piiskasi. Mutta heti kun Liisa
pääsi irti, hän pyörähti Lapin emäntään päin ja poikasi hänelle jalkaa
ja kirosi!

- Voi kauhistusta! päivitteli Lapin emäntä ja Liisa sai heti uudet
piiskat.

Sittenkin seisoi hän uhkaavana ja jäykkänä. Oli sama kuin olisi seinälle
puhuttu!

Äiti itki. Liisan ilkeyksistä hän sai kuulla joka päivä! Hän on
koettanut kurittaa, mutta ei apua.

Lapin emäntä puhui jotakin, että Liisassa on paha henki saanut niin
suuren vallan, ja että ei hyvä seuraa Liisaa.

Liisa seisoi allapäin ja katseli syrjäsilmällä heitä. Mutta kun sitten
rupesivat puhelemaan, miten onnellinen on se, jolla on siivoja lapsia,
mainitsivat jonkun tytön, joka oli niin siivo, että ankaraa sanaa ei
tarvinnut, niin Liisakin alkoi kehua muuatta toista tyttöä.

- Niin, ota sinäkin siitä esimerkkiä. Koettaisit olla yhtä kiltti!
sanottiin hänelle.

Liisa häpesi, painoi päänsä alas. Ja häntä halutti pyytää anteeksi, vaan
ei viitsinyt. Kun käskettiin siihen, niin painoi päänsä ihan rintaan ja
suu oli omituisessa virnussa, kun halutti ja ujostutti.

Kehotettiin ja kehotettiin. Mutta Liisa ei päässyt liikkeelle.

- Ei ole saanut vielä kuritusta tarpeeksi! sanoi Lapin emäntä, ja
äitikin alkoi heti uhkailla.

Liisa kohotti päänsä ja oli uhkaavan näköinen.

Hän sai piiskat.

Turhaan kehotettiin senkin jäljestä anteeksi pyytämään. Äiti vei hänet
Mikon eteen ja pani Liisan kädet Mikon kaulalle, mutta Liisa riuhtaisi
irti ja sanoi halveksivasti:

- Nenän alustakin märkänä turjakkeella!

Äiti oli purskahtaa nauruun, mutta sai pidätetyksi, kun Lapin emäntä
suuttuneen äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan, pyyhkiessään Mikon nenää
vyöliinaansa.

- En minä saa häntä taipumaan, sanoi äiti. - Olkoon iltaan asti, kun
isä tulee kotia. Ja rangaistukseksi siihen asti hän pani Liisan vintin
porstuaan.

- Saat siellä miettiä, miten pahanilkinen olet ollut.

Liisan oli paha olla, mielensä kuohui. Mutta sitten hän tyyntyi vähän,
istahti vintin rappusille ja alkoi itkeä.

Lapin emäntä oli sanonut, että hänessä on pahahenki ja Häntä ei hyvä
seuraa. Ei ole pahahenki! Hän rukoilee Jumalalta anteeksi, vaan ei
Mikolta eikä Lapin emännältä.

Hän tunsi kuin vihaa äitiäkin kohtaan. Ja kuin kostoksi hän ajatteli,
että hän menee metsään ja eksyy sinne ja kuolee, niin saa äiti itkeä...

Itkiessä siinä mieli sulautui. Hän nousi vintille, kulki perimmäiseen
sopukkaan ja pani maata seinävierelle. Siinä hän nukkuu vaikka kuin
kauan, niin kauan että nälkään kuolee... Ja ajatellessa, että isä ja
äiti tulevat hakemaan ja näkevät hänet kuolleena, purkautui hän itkemään
sitä surua. Hän itse suri itseään!

Hän tunsi olevansa niin yksin koko maailmassa, kaikki olivat häntä
vastaan. Kaikki muut paitsi Tepon Iikka. Mutta hänkään ei huoli
kenestäkään muista! Jos tulisi sairaaksi, niin hän rukoilisi Jumalaa,
että kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Siellä olisi hänen hauska olla.

Hän katseli sinistä taivasta, mikä näkyi vintin ikkunasta hänen siinä
maatessaan. Tuolla sinisessä taivaassa olisi yksinään ja hyppisi noille
pilville...

Hän siihen nukahti ja herättyä tuntui pahalle ja ikävälle. Ulkoa kuului
iloista melua ja hän siirtyi ikkunasta katselemaan.

Muutamalla kartanolla näki pieniä tyttöjä leikkimässä, toisaalla poikia
pallolla. Näytti niin hauskalle ja kirkkaalle ulkona, täällä vintissä
oli niin ikävä ja paha.

Hän seurasi poikien pallonlyöntiä. Sepä näyttikin somalle täältä
ylhäältä ja etäältä. Kuuli selvään mitä jokainen sanoi ja saattoi
seurata jokaisen liikkeitä.

Muuan teki vääryyttä, löi väärällä vuorolla.

Liisa huusi, vaan eivät kuulleet! Seekatti kun olisin siellä!

Sinne tuli nyt Tepon Iikkakin. Ja Liisan piti nyt päästä, vaikka mikä
olisi ollut. Helpostihan hän pääsikin. Oli ennenkin mennyt vintistä
ikkunan kautta.

Hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain seinänvarauksiin nojasi ja
kun oli niin kokonaan ulos päässyt, nousi ikkunan pielestä pidellen,
kurkotti ja sai päätylaudasta kiinni käsin. Ikkunan lautahirrelle nosti
jalkansa ja pinnisti niin, että pääsi katolle. Hyppäsi solan yli
naapurin puuliiterinkatolle ja sieltä naapurin kartanolle ja lähti
juoksemaan pallonlyöntipaikalle hyräillen:

Rimmin nalla reen
evers perran pee,
litvik likka vee,
vuotok rassa see
unter riivantee.

Oli jo ilta tulossa, kun lopettivat pallonlyönnin ja rupesivat
roirosille. Liisa ei ruvennut sille, vaikka pojat kärttivät. Iikkakin
tahtoi, vaan ei hän ruvennut sittenkään. Iikka ei tiennyt, mitä oli tänä
päivänä tapahtunut!

Tuntui niin syntiselle koko päivä. Mitähän äiti sanoo, kun ei löydäkään
häntä vintistä? Sitä ei ollut pallolla ollessa tullut ajatelleeksi.

Ja vaikka hän ei mitään syytä tiennyt, mistä olisivat nyt voineet käydä
kantelemassa, tuntui kuitenkin kuin olisi käynyt paljon akkoja äidille
pauhaamassa ja lapsineen valittamassa. Oli ihan kuin olisi tapahtunut
tällä aikaa, kun hän oli pallolla, jotakin hyvin paljon ja hyvin
pelottavaa.

Hän mietti, miten pääsisi vinttiin sitä tietä, jota oli tullutkin. Mutta
se oli mahdotonta. Miksikä tulikin sieltä? Tuntui nyt, että ei ollut
pallolla ollut hauska ollenkaan, vaikka Iikkakin oli. Häneltä oli ihan
itku tulossa.

Ei ollut kerrassaan mitään neuvoa. Kun ajatteli huomiseksi hautajaisia
tyttöjen kanssa, aivan kuin sillä äitiä lohduttaakseen, niin tuntui
sekin mahdottomalta, kun Aappo oli vihassa eikä ollut miten sovittaa
Aappo.

Hän riemastui, kun Viitasen isäntä pyysi viemään hevosta laitumelle.
Sillä emäntä oli siitä hyvästä antanut hänelle aina nisuleipää, jonka
Liisa sitten vuorostaan antoi Aapolle papin palkkaa. Ja kun hän oli
hevosen vienyt ja suitset paluuttaessaan Viitaselle sai kaksi suurta
nisuleivän kämpälettä, niin hänen suunsa meni leveään nauruun. Mieli oli
keveä aivan kuin olisi ollut maailmasta kaikki paha poissa, jota hänen
syykseen sanottiin.

Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja
ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha,
että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona
arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei
pitänyt.

Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut
kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.

Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti
päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä
sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.

Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan
ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.

- Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!

Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein!
Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat
jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän
ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä
Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.

- Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun
vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen
kanttura kulkemaan semmoista matkaa... Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!

- Mihin asti sinä veit? kysyi isä.

- Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.

- Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.

- Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki
retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista
oli lähtenyt. - En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan
Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi
sitä kehumaan.

- Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.

- Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään.
Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia
kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet
silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi,
niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!

Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin
Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että
palkakseenko Liisa leivät sai.

- Niin.

- Noin paljon?

- Niin.

- Äiti, sanoi isä. - Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi
Liisaa rengiksi.

Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi
vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.

Hän ei rupea rengiksi!

Mutta kun ajatteli, että oli niin monasti ajanut hevosella, ja että
kaikki sanoivat häntä poikatytöksi niin tuntui kuin pitäisi hänen ruveta
rengiksi. Sitä se merkitsi Lapin emännän puhe, että pahahenki on hänet
valtoihinsa saanut, ja että hyvä ei seuraa! Ja hän näki itsensä lakki
päässä, housut jalassa ja piippu hampaissa! Tuntui melkein siltä, että
joku tulee hänet täältä vintistä ottamaan ja viemään rengiksi heti.

Kun kuului askeleita portailla, niin hän ajatteli mennä ikkunan kautta
ulos, juosta Tepolle ja sanoa Iikalle, että hänet pannaan rengiksi.
Mutta hän ei olisi ehtinyt päästä pakoon, ja hän sieppasi käteensä
korennon, jota vaatteita kuivatessa käytettiin nuoran kannattimena.
Sillä hän uhkasi lyödä tulijaa. Hän lyö pään halki! Sieltä tulikin vain
isä. Mutta hän oli vihassa isällekin. Ja kun ei viitsinyt uhata isää,
niin hän ajatteli, että hyppää ikkunasta alas vaikka pää murskaksi
menisi!

Isä vakuutti, että hän sanoi leikillään sitä, että Liisa rengiksi, ja
houkutteli hänet sisälle.

Liisa vielä epäili, että isä tarkoitti sittenkin, että hänet pannaan
rengiksi. Ja hän sanoi päättävästi, aivan kuin koko maailmaa vastaan,
ettei hän tässä maailmassa rengiksi rupea eikä tahdo, vaan muuksi.

- No miksi muuksi?

- Merimiehen akaksi. Tepon Iikka rupeaa merimieheksi ja on aikonut
sitten minut naida!

Isä ja äiti nauroivat.

- Ja likankin kanssa toissa päivänä tappelit! sanoi äiti.

- Kuka sitä on sanonut!

- Itse kerroit.

- Niin, no sen verran, se ei haittaa! Iikka on se poika, joka ei välitä
pikku asioista.

- Liisa raukka! sanoi äiti.

- Mikä raukka Liisa on? sanoi isä muka hyvin totisen näköisenä, ja Liisa
sanoi kuin jatkoksi siihen:

- On niitä raukempiakin!

Liisa oli mielestään kuin turvan takana. Mutta illalla, maata pannessa
vielä pelotti, että jos panevat sittenkin rengiksi ennen kuin Iikka
ehtii merimieheksi. Ja sen vuoksi hän päätti, että vasta hän ei ratsasta
hevosella, ei tappele eikä ole poikien kanssa. Eikä sitä tapahtunutkaan
huomenna, mutta jo ylihuomenna hän vähän tapella jutisti.

Poikatyttö on ilmestynyt vuonna 1895 Teuvo Pakkalan teoksessa Lapsia. Kokoelma novelleja lasten parista.