Novelleja, satuja, tarinoita...

Seitsemän veljeksen 5. luvussa

Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:

Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten
kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella
ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisen-verta,
jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta
oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen
harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi
tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina
nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän
miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa
helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa
luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.

Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen,
syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi
hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois
tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä. -- »Impeni»,
niin haasteli nuorukainen, »nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii
sata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas». -- Lausui
neito: »eikä aurinko läskeissänsä heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä
maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä
noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun
silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän
pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä
maailmassa käyskelen sun kanssas». -- Niinpä neito; mutta taasen
nuorukainen lausui: »Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun
sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen
uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla». Ja he vannoivat pyhän valan,
vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän
sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he
viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen,
mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista
kultastansa.

Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen
haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja
ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää
hänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana,
sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen
ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä
purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa
liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän
neidolle haastelee: »Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs
ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä.
Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman
lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule
mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun
viereeni loistavalle istuimelle». Niin hän haasteli viehättävällä
äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua
valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin
ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän
kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä;
pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen
haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti
vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas
saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli
jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä
pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen
sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän
huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa
liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse
synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli
nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen
ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen
sydämessään.

Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori
ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman
askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa
muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen
päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt
tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi
huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä
kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren
aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei
lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä,
lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen
huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa
kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän
pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta
taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen
puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä
lakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen
katselemasta.

Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta
yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren
harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? -- Mutta yöt
kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren
kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja
kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla
ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa
kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien
etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä
ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka
kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa
hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen
huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista
rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee
hänen taasen luoliinsa armoton peikko.

Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin
nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta
ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivottamaan.
Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään.
Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina
turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti
hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä
ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut,
pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.

Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon
luolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa
silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä,
lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo
kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille asti. Ei rohkene hän
nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien
etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän
valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.

On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka
hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt
siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu,
aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa
alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten
vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa
korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka
lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta
jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa.
Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen,
välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus,
ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen
ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti,
ja hän lausui heikeällä äänellä: »Tämäkö miekka mun tuskani viimein
lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla
teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo
kauan, kauan olen ikävöinnyt». Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä
tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen,
joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen.
Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä,
ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena
juoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja
ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä
käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos
vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen
kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli
pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa
tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava
viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran
viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.

Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös,
temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut
kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama,
hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi
impi kasvonsa tästä nä'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea,
koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren
rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta
hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös
korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa
vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he
kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja
laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä
katosi kuin sinertävään savuun.

Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä
turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.