Novelleja, satuja, tarinoita...

Keväällä varhain, jo ennen kurkien tuloa, heittivät veljekset Jukolan,
pakenivat Impivaaran aholle taas ja rupesivat kohta kaikin voimin
rakentamaan itsellensä uutta pirttiä. Pian lepäsi nurkkakivillä jykeviä
hirsiä ja kerros liittyi kerrokseen. Silloin monena päivänä aamun
koitteesta aina iltahämärään paukkuivat kirveet ja jumahteli raskas
nuija. Siinä Juhani, Aapo, Tuomas ja Simeoni istuivat kukin nurkallansa,
mutta muut palhoilivat ja kiirittelivät lonnoja myöden hirsiä ylös
rakennolle. Hiki-päin, mutta hauskalla mielellä aina he puuhailivat, ja
vakaasti kohosi huone ja ympäri tuoksusi pihkan raikas haju. Mutta
menipä taasen päiviä, joina veljekset ei liikuttaneetkaan kirveitänsä,
vaan, kuorsaten sikeässä unessa, viettivät vuorokautensa illasta iltaan
ja vielä kolmanteenkin aamuun.

Kuitenkin, jo ennen laihopeltojen kellastumista kylässä, seisoi pirtti
valmiina Impivaaran aholla; seisoi samassa paikassa, samassa muodossa ja
tilassa kuin ensimmäinen; uhkeampana vielä se seisoi. Ja nytpä
veljekset, koska luja pirttinsä oli valmis, taisivat päätyä täysin
voimin pyyntöretkillensä taas. Sekä metsästykseen että kalastukseen
Ilvesjärvelle varustelivat he itseänsä, läksivät aseinensa,
pyydyksinensä matkaan, ja koiratkin seurasivat heitä tultaläikkyvillä
silmillä. Väsymättä samoilivat he metsäisiä vuoria, soita ja maita ja
viiltelivät kaikkialle järven heleää pintaa, kiehtoen itsellensä
elaketta sekä hetkeksi että tulevaksi tuikeaksi talveksi. Ja silloin
Ahtolan ja Tapion asujamista moni henkensä heitti.

Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta
ystävästä täällä metsissä. -- Oli ukko, nimeltä Taula-Matti; asui
tuuhealla, visaisella mäellä, yksin hän asui pienessä majassansa muutama
tuhannen askelia Impivaaran vuoresta. Taulaa teki hän pehmeintä Hämeessä
ja vallan vahvoja tuohikenkiä, ja tämä virkansa toi hänelle puuttumatta
jokapäiväisen leipänsä. Nuorempana oli hän matkustanut Pohjanmaalla,
jonne jalona kyytimiehenä seurasi entistä pitäjän provastia, joka oli
muuttanut aina Lapinmaan rajoille. Siellä oli Taula-Matti viipynyt
seuraavan kesän, pyynnellen karhuja, ahmoja ja kurkia Pohjolan
äärettömillä rämeillä. Näiltä retkiltä oli hänellä kertomista paljon; ja
muisto oli hänellä verrattoman tarkka; eipä hän unohtanut mitä hän
kerran näki tai kuuli. Tarkka oli myös hänen havaintonsa ja silmänsä;
pyörryttävien salojen halki hän vaelteli milloinkaan eksymättä. Ei
löytynytkään paikkaa niin kaukaista, missä hän vaan kerran oli käynyt,
jonka suuntaa ei hän luullut tietävänsä, erehtymättä hiuskarvan vertaa.
Hän osoitti sen kohta peukalollansa; ja turhaan väittelivät vastaan,
niin järkähtämättömänä piti hän tietoansa. Jos esimerkiksi häneltä
kysyit: »missä on Vuokatti», vastasi hän kohta, puskien peukalollansa
kohden taivaan reunaa: »tuolla; katso pitkin peukaloani; tuolla, vaikka
ampuisit. Kuusamon kirkko on tuon pienen kuveron kohdalla, mutta siitä
pieni kukon harppaus oikealle kulkee linja Vuokattiin». Samoin, jos
kysyit häneltä: »missä on Porrassalmen tappeluskenttä», vastasi hän
taasen viipymättä ja puskien peukalollaan kohden taivaan reunaa:
»tuolla; katsos pitkin peukaloani; tuolla, vaikkas ampuisit». Niin oli
ukko tarkka, ja tarkoin tunsi hän myös metsät monien peninkulmien
avaralta majansa ympärillä. Moneen ristiin oli hän ne astellut, etsien
milloin kääpiä, milloin kenkätuohia ja milloin käyskellen pauloillansa.
Tapahtui myös joskus, että hän, näin ympäri kuljeksien, poikkesi
Impivaaran pirttiin tervehtimään veljeksiä. Ja silloin oli veljeksillä
hauska hetki: suut selällään he kuultelivat ukon kertomuksia, suut
selällään ja korvat pystyssä kuin nahkasiiven korvat. -- Kerranpa taasen
eräänä elokuun iltana istuu hän veljesten luona, haastellen
metsäretkistänsä pohjoisilla mailla.

JUHANI. Vai niin. Mutta kuinkas sitten?

TAULA-MATTI. Niin, kuinkaspa kävi? Tultiin siitä oikein moiselle
aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän
haudan. Löydettiin monta lämpöistä kurjenpesää, ammuttiin monta kirkuvaa
kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä, ja kurjet viskasi
mies aika rykelmänä olallensa. Ja sitten me ryypättiin. -- Siitä
lähdettiin liesuun taas, koirat ja kurjet niskassa, yli helluvan ja
hyllyvän, porisevan ja pirisevän rämeen; ja usein oli uros
menemäisillänsä kuun kullan päiviksi ijankaikkiseen syvyyteen, niskassa
mariseva koira. Mutta tultiinpas kuitenkin mäikyvälle mäelle taas,
navealle taipalelle, vaikka märkinä kuin uitetut hiiret. Siihen
rakennettiin yöleiri, tehtiin heiluva tuli ja riisuttiin päältä
lotisevat nutut. Eikä siinä muuta kuin tempasit tuppeen vaan sekä housut
että paidan, tuppeen kuin ankerjaannahan. Höyrysivät pian vaatteet
oksilla, kihisivät kurjen-munat mujussa ja me itse nyt kääntelimme ja
vääntelimme tuossa tulosen herttaisessa hauteessa, ilki-alastomina kuin
öiset kyöpelit. Ja sitten me ryypättiin. -- Mutta mitenkäspä luonnistui
aika? kuinkaspa kului meiltä toukoyö? Ainahan tuossa koirat kiertelivät
noita kosteita sieraimiansa ja mulkoilivat ylös puitten latvoihin.
Lopultahan mekin rupesimme tirkistelemään ylöspäin, ja mitäpäs näimme
siellä?

JUHANI. Sanokaas. Kaiketi pienen kyynysilmän karhunpoikasen.

TIMO. Tai itse Körrin ja Kyöpelin, arvaan minä.

TAULA-MATTI. Ei niin eikä näin, vaan istui siellä tumpuri ahma-vetkale
kuivan, partaisen männyn haarikossa. Heiskanen ampui, mutta turhaan;
Pikku-Jussi ampui, mutta turhaan; livautinpa lopulta minäkin, mutta
melkein samalla autuudella. Heilahti ahma vaan kerran ja ärähti oikein
äkeästi, mutta istui koreasti oksalla jäljellä. Silloin huusi
Heiskanen: »noidanjuonia, noidanjuonia!» otti taskustansa
kuolleenhampaan, puri siihen muutaman kerran ja sylki luotiin, jonka hän
kiersi uudestaan pyssyynsä. Sitten soikotteli hän hetken kädellänsä
ilmassa ja, väännellen silmiänsä peloittavasti, lausui, peevelin poika,
pari kolme eriskummallista, hirveätä sanaa, ampui, ja alaspa mötkähti
männystä ahma. Mutta kaukana kuolemasta oli vielä peijakas, ja nousipa
leikki taas. Me itsehän, ihan alastomina kuin oltiin, emme taitaneet
astua juuri liki tuota häijyläistä; eivätkä mielineet lähestyä häntä
koiratkaan, vaan tuossa he nilkuttelivat ja nalkuttelivat syllän päästä,
koska ahma pyrskäytteli, pyrskäytteli heitä moristen pensastosta
vastaan. Noitavoimat, näettekös, vaikuttivat vieläkin. Mutta rupesi
Heiskanen taasen latomaan suustansa kauheita sanoja, soikotellen
kättänsä ja väännellen silmiänsä hirveästi. Ja kas kun nyt koira oikein
karkasi kiinni tuohon punakitaiseen vekamaan karkasi kipenöitsevänä
rakettina vaan, niin tulipas siitä pöllytys. No herran poika kun se
koira nyt pani sen ahma-rukan noin, noin, noin vaan! Etpä, peijakas vie,
ole nähnyt sellaista löylyä ja kuranssia vielä, et totisesti.

JUHANI. Tulimmaista tuhannen!

TIMO. Siinä olis ollut lysti!

TAULA-MATTI. Olipa se hauskaa ja lystillistä leikkiä, oli mar'!

TIMO. Ja sitten pistitte ahman pussiinne?

TAULA-MATTI. Olihan tuo pulskeakin pussiin pistettävä jalli; lihava
köntti. Niin; ja sitten me ryypättiin. -- Sitten pu'imme nutut päällemme
taas, kruutikuivana, ja pantiinpas koreasti ma'ata tuohon heiluvan tulen
hauteesen. Mutta vähänpä siinä unta uneksuttiin, koska noidannuolia kuin
tulisia kärmeitä lenteli lakkaamatta ristiin, rastiin ilmassa huimaavan
päämme yli. Useinpa kyllä putkahteli Heiskanen ylös, huutain korkealla
äänellä: »sammu, noidannuoli, sammu, noidannuoli!» ja kohahtaen raukeni
heistä moni mikä metsään, mikä harmaasen suohon, mutta useampi vielä
mennä pyhkäsi pitkin sileätä tietänsä, huolimatta hänen huudostansa.
Kerranpa kuului, viiltäen pohjosesta etelään, riivatun äkeä ja vinha
puhina, jota seurasi vielä pientä vilinätä kauan. Mikähän pokko siitä
vilkkaisi? kysyin minä Heiskaselta, joka hetken päästä minulle morahtaen
vastasi: »mänihän siitä itse ukko Hiisi». -- Kului taasen tunti, kului
kaksi, ja tulta iski liepeä, sumuinen ilma. Mutta idästä suon partaalta
kuului äkisti ääni kuin sammaleisten kuusten kohaus, ja vastasi nyt suon
läntiseltä rannalta pian taasen toinen ääni, mutta hieno niinkuin kahaus
pienestä koivistosta. Mikä kohaus se siellä, ja mikä kahaus tämä täällä?
kysyin minä taasen, ja vastasi viimein Heiskanen morahtaen: »hoastaahan
kuusiston toatto tyttönsä kanssa». -- Mutta meni vihdoin yö ja koitti
kerran aamu ja siitä lähdettiin tallustamaan taas. Kas kun nyt juuri
metsän rannalla näimme hallavan, sen peevelinmoisen suden, mutta hän
pakeni kuin hernehaasia tuulispäässä. Näkyi viimein enään vasempi
takajalkansa, minä ojensin pyssyni ja ammuin tassun poikki, poikki
niinkuin rouskun, mutta pelastipa hän nahkansa kuitenkin. Poikki ammuin
äijä-paran töppösen.

TIMO. Voi peijakas! Kääppä poikki kuin jääpuikko, ja makasi edessänne
maassa kuin pöydällä laskiais-sorkka?

TAULA-MATTI. Ei sentähden juuri niin.

TUOMAS. Mutta mistä huomasitte käpälän katkenneeksi?

TAULA-MATTI. Juoksimmehan hänen jäljessään huikean matkan ja näimme
usein kuinka, susi-pojan astellessa, laahaava, letkuva tallukkansa oli
tehnyt tuommoisia kymmen-numeroja santaan.

TIMO. No vie sinun perhana! Kymmenen-numeroja santaan? Hi, hi, hi!

TAULA-MATTI. Selviä kymmenen-numeroja.

JUHANI. Susi oli päivissä.

TAULA-MATTI. Susi oli päivissä, jos miehetkin. Mutta koirat peijakkaat
eivät siirtyneet syltääkään kintuistamme, vaan astelivat alakuloisina,
hännät lyyhyssä, ne ennen aina urheat koirat.

AAPO. Mikä oli masentanut heidän intonsa?

TAULA-MATTI. Noitakeinot, hurmaavat lumouskaasut, joista ilma oli täys
kuin kruutisavusta sodan ilma. Tosin koetti Heiskanen parastansa, manasi
ja sadatteli, soikotellen kättänsä, mutta turhaan perin. Ja Pikku-Jussi
veitikka, hän juosta tapsutteli kuin keri, tömitellen maata, hikoen
kovin. Sillä eihän ollut pojalla koipea kun kaikkein korkeintaan kolme
korttelia; mutta olipa hänellä oikein saukon selkä, pitkä ja sitkeä.
Sitkeä oli koko mieskin, riivatun sitkeä ja kiinteä kuin saukko itse.
Kauan hän pöllytteli sutta perään, joka ontuen tallusteli edellä; mutta
eipä lopultakaan auttanut, vaan täytyi hänen heittää Häntä-Heikki
metsien haltuun. Niin; ja sitten me ryypättiin. Ja koska tämä oli tehty,
käytiinpäs astelemaan kotiapäin taas, kantain runsasta saalistamme. Niin
asteltiin, pussit kainalossa, pusseissa munat ja höyhenet ja yhtä ja
toista pienempää metsäviljaa; sukset ja kurjet selässä, pyssyt kourassa;
ja vuoroitellen lönkytteli kunkin olalla karvainen ahma. Niin
kuljettiin. Mutta lentelipä pilvien rajalla pieni, mököttelevä
taivaanvuohi; minä ammuin sen ja pistin pussiini. Siitä käytyämme
hetken, näinpä männyn latvassa siipioravan, litteän ja suurisilmäisen,
minä ammuin sen ja pistin pussiini.

Tultiin lopulta väljille, korkeille ahoille ja näkyi kerran vielä tuolla
etelässä Turkkilan talo, josta oli lähdetty tuimalle retkelle. Tultiin
veriseen paikkaan, jonka Turkkilan isäntä jo pyyntiin mennessämme oli
osoittanut meille ja jossa karhu kaksi päivää sitten oli tappanut uhkean
orhin. Siinä katseltiin hetki kontion tahrattua pöytää, ja huomasinpa
kohta, että hän nykyään, kaiketi menneenä iltana, oli auringon laskiessa
käynyt nauttimassa tähteitä paististansa. Arvelinpa nyt hänen palaavan
samaan paikkaan taasen tämänkin päivän sammuessa, ja sentähden päätin
jäädä häntä vartomaan; mutta edelle, Turkkilaan läksivät muut iloista
ehtoollista rakentamaan. Siinäpä seisoin nyt ja tuumiskelin, tuumiskelin
ja pitelin päätäni kuinka tuota vierastani vuottaisin lakealla aholla,
jossa, kiivetäkses ylös, ei seisnyt yhtään ainoata puuta. Mutta »sukkela
vikkelän voittaa», keksinpä keinon viimein, oivallisen oikein moisen
koneen. Näinpä siinä lähellä tervaskannon, mustan ja julman suuren,
jonka juuret keväitten kirret oli kohottaneet ylös, ainakin kyynärän
korkealle. Siitähän naputin kirveelläni poikki sen keskimmäisen juuren,
joka tunkee oikeasti alas, kiskoin ulos ja avarsin kuoppaa vielä hieman.
Sinne nyt matelin sisään, pistin kiväärini kidan ulos verikenttää kohden
ja rupesin koreassa suojassa odottamaan ohtopoikaa, päälläni ankara
linna. Hän tuli, läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn
lapaan, ja päätinpä nyt varoten antaa hänelle lyijyä otsaan. Mutta
peeveli kuitenkin! kilkahtipa silloin perin pikkuruisen tuo
messinkiviilu pyssyni perässä vasten takkini tinanappia, ja kilahduksen
kuuli paikalla kontion tarkka korva. Villittynä karkasi hän kohden,
mutta paukahtipa häntä vastaan. Siitä kuitenkaan huolimatta, juoksi hän
vaan päin, kirkuen peloittavalla äänellä. Kuuluipa nyt jytinätä pääni
päällä: juuret ryskysi ja maa remahteli, koska monisarvinen kanto
nostettiin päältäni pois. Ja minä poika-parka ajattelin jo tulleeksi
tuhoni päivän ja varroinpa vaan, pyssy kourassa, koska tuikahtaisi esiin
hirmun avattu kita. Mutta äkkiinpä nyt lakkasi telme, ja kaikki oli
hiljaa, äänettä kuin haudassa, ja eipä, niinkuin odotin, tullutkaan
tuosta iskettäväksi yhteen. Varroinpas hetken vielä, mutta katsoa
kurkkasinhan lopulta pystyssä töröittävien juurien välistä toiselle
puolelle, ja siellähän makasi ihan hengettömänä karhu, kaadettu kanto
sylissä, ja vuodattaen uhkeasta rinnastaan vertansa multaan. Mutta
heleijaa! ajattelin minä, seistessäni vapaana poikana taasen, vapaan
taivaan alla. Olihan tervaskanto vallan sukkelasti siirtynyt päältäni
pois.

JUHANI. »Helvetti, sanoi Heskuun-Jaakko!»

TIMO. Vie sinun seitsemän seppää!

JUHANI. Sukkelin tempaus maan piirin päällä!

TUOMAS. Urhea tempaus, miehukas tempaus sekä kontion että teidän!

JUHANI. Oi sinä musta sonni!

TIMO. Perhana! Enhän taida enään muuta sanoa. Mutta kuinkas sitten?

TAULA-MATTI. Niin, arvaathan kuinka sitten kävi, arvaathan että paukaus
kuului Turkkilaan kuin ammeen pohjasta ja saattoi pian miestä niinkuin
sääkseä aholle. Ja nousi nyt remua ja meteliä, koska taipuvassa,
keikkuvassa salossa kannettiin kontiota taloon. Olipa siinä aika taatto:
riippuen kiikissä, pimitti hän koko Turkkilan tuvan kuin taivaalla sakea
ukkospilvi. -- Siinä oli sen päivän puuhat, sen päivän ja retken. Ja
sitten me ryypättiin.

JUHANI. Ja vietitte iloisia peijaisia.

TAULA-MATTI. Ne Turkkilassa aljettiin ja pappilassa päätettiin,
päätettiin liemisillä naamoilla ja laimeilla silmillä. Niin oli, ja ne
päivät ovat olleet ja menneet. Mutta mieluisasti muistelee ukko retkiä
miehuutensa parhaista päivistä ja mieluisasti niitä kertoilee.

AAPO. Ja mieluisasti kuultelemme me.

JUHANI. Kertokaat niin aina aamuun asti, ja me emme muistakkaan että
unta on maailmassa.

TAULA-MATTI. Onpa jo aika lähteä kömppeilemään kölsäänsä taas; on aika,
on. Jumalan haltuun, veljet!

JUHANI. Herran huomaan, kunnioitettava Matti.

AAPO. Voikaat hyvin, ja tervetuloa pirttiimme aina!

Läksi Matti, kirves olalla, käymään kohden pientä mökkiänsä visaisella,
tuuhealla mäellä, kaukana kylästä. Mutta yön lepoon läksivät veljekset,
sillä johan pimeys voitti, ja illan himmenevä valo kajasti vaisusti
heidän pirttinsä ahtaista akkuna-reijistä. Mutta kauanpa aatokset
parveilivat tulisina heidän aivoissansa, poistaen virvoittavan unen. He
muistelivat Taula-Matin kertomuksia Pohjan erämaista, lumotusta ilmasta
siellä ja noidannuolista, jotka sihisten sinkoilivat ristiin, rastiin
halki tumman yön. Niinkuin siellä nuolet säkenöitsivät ja pyssyt
leimahteli, niin leimahteli heidän povensa kummallisesta halusta ja
innosta. Enimminkin kaikista kannatti heidän kimmaansa kurki, tuo
viisaasti, närkisti katseleva lintu, jonka jylhä kirkkuna kajahtelee
ympäri Pohjan rämeitä; ja heidän aatostansa vastaan hohti höyhenellisten
pesien herttainen lämmin, hohti kiiltävin munineen juovuke-pensasten
helmoista. Siellä pitkäkaulaisia pyytää ja heidän pesiänsä riistellä, se
nyt oli veljesten himona. Voimallisesti heidän mieltänsä viehätti
Pohjolan soitten juhlallinen synkeys.

Mutta kau'emmin kaikista valvoi vuoteellansa Juhani. Hän tuumiskeli
millä keinolla näillä kotopitäjän mailla saataisiin matkaan pyynti, joka
vetäisi vertaa tuolle äsken kerrotulle Pimentolan soilla. Hän muisteli
Kourusuota, jossa tosin ei löytynyt kurkia, mutta laikkokylkisiä sorsia
viljavalta. Ja koska Pohjan-miesten välimaiset ryyppäykset kiemailivat
hänen mieltänsä kummallisella voimalla, niin muisteli hän löytyvän
viinaa Viertolan kartanossa. Ja niinpä sai hän aatoksissaan kokoon
jonkunmoisen kopian Pohjolan jalosta pyynnistä, ja, päätettyään panna
sen huomenna toimeen, nukkui hän lopulta; mutta unissaan peuhaili hän
kauan Taula-Matin mahtavilla retkillä. Kerranpa loiskasi hän uneksuen
vuoteeltansa ylös, huutain hirmuisella äänellä: »Ahman-poika,
ahman-poika! Ottakaat kiinni se kurjankaula!» Tälle huudolle muut,
puoleksi heräten, ärähtivät äkeästi loukoistansa; vaipuivat kuitenkin
pian uneensa taas. Mutta kauan tuijoitteli ympärillensä Juhani, ennen
kuin huomasi ettei hän seisnutkaan Lapin summilla mailla, soitten
välissä, harmaalla taipaleella, vaan kotopirtin rauhallisella parvella.
Vähitellen selkeni mielensä, vuoteellensa kallistui hän jälleen ja
nukkui sikeästi. -- Mutta aamulla, noustuaan ylös, muisteli hän öillistä
päätöstään ja rupesi kohta sitä muille esittelemään.

JUHANI. Veljet, kuulkaat mitä sanon ja mihin tahdon nyt teroittaa teidän
mielenne. Muistelenpa saaliikasta seutua, ihmettelen kovin että aina
tähän päivään asti olemme unohtaneet Kourusuon, jonka ruohistoissa ja
kirkkaissa lammikoissa parveilee vesilintua ilman lukua ja määrää.
Sinnepä nyt lähtekäämme pyyntiin ja tuommepa sieltä säkittäin sorsia
kuin purasnuijia.

TUOMAS. Minä taivun tuumaas.

TIMO. Ja kernaasti minä.

EERO. Minä myös; ja koska samoilen Kourusuossa, niin pidän itseni
Pikku-Jussina Lapinmaan nevoilla. Olkoon menneeksi!

AAPO. En iske minäkään vastaan hanketta, joka taitaa meille saattaa
monen päivän muonan.

JUHANI. Päätämme siis retken. Mutta Kourusuohon on huikea matka, aika
suden virsta, ja viivymmepä siellä ainakin yhden yön. Sentähden ei
tekisi, luullakseni, ryyppy pahaa, majaillessamme ilmi-taivaan alla.

TUOMAS. Viertolassa on viinaa.

JUHANI. Viinaa ja hyvää.

TUOMAS. Seitsemän korttelia, pojat!

JUHANI. Oikein! Kortteli miestä kohden.

AAPO. Ehkä jätämme viinan, johon onneksemme emme ole juuri tottuneet
vielä.

JUHANI. Oletpa tuolloin, tällöin ottanut naukin niin sinä kuin minäkin.

EERO. Ymmärrä, Aapo, miehen lapsekas yskä. Suo, että kerran mekin
taidamme sanoa: »ja sitten me ryypättiin», koska harmaapäisinä ukkoina
kertoilemme entisiä sankartöitämme nuorisolle. Suo, että oikein elävältä
luulemme kuranssaavamme ahmanpoikia Pohjolassa.

JUHANI. Hullujako taas? Onhan se oikeutta ja velvollisuutta, että
ihminen ruokkoo ruumistansa. Tällä retkellä tulemme kylläkin
tallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään
yömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus
taskumatista hyvääkin, luulen minä. -- Katsomme siis parhaaksi että
matkaan astuessa emme ole ilman rohtoryyppyä kontissa. Ja lähteköön nyt
Lauri-poika Viertolaan, paras ketunnahka poijussa; ja viinaa pitää
heltimän.

Läksi Lauri viinaa Viertolasta tuomaan, vahvistus juomaksi
sorsanpyynnissä Kourusuolla. -- Impivaarasta noin viisituhatta askelta,
Viertolan maalla, on tämä suo, avara, ympäröitty synkeillä metsillä. Sen
pinnalla, joka on sorsien mieluisa asunto, vaihtelee kirkkaita lammeja,
korkeita ruohistoja ja mättäällisiä saarentoja kuihtuvin mäntyineen.
Tänne oli veljekset päättäneet lähteä ajelemaan narisevia sorsia,
toivoin yltäkylläistä saalista.

Tuli Lauri Viertolasta, tuoden helmeilevää viinaa, laskettuna tinaiseen
pulloon, heidän isänsä entiseen metsäpulloon. Mutta paitsi viinaa, toi
hän myös Metsolasta tärkeän uutisen, joka kiihoitti veljesten mielen
vielä tuimempaan intoon. Kertoi hän karhun kaataneen yhden parhaista
Viertolan härjistä ja tiesi myös murhapaikan, joka oli Impivaarasta
Pohjaan päin Viertolan maalla, mutta lähellä Jukolan metsärajaa. Ohi
tämän paikan päättivät nyt veljekset kulkea Kourusuolle ja lähteä
kotoansa vasta kun päivä kallistuis iltaan. Ehkä olivat kohtaavat
kontion, jolla on tapana auringon laskiessa käydä nauttimassa jätteitä
kaadetusta saaliistansa. Niin he toivoivat. Ja koska voimakas puolinen
oli syöty ja iltapäivä aleni, läksivät he retkellensä varustettuna
lujasti: tuohikontit seljassa ja tuikeat latingit pyssyissä. Viimeisenä
asteli Lauri, taluttaen nuorasta koiria ja kantain kontissansa seitsemän
korttelia viinaa. Oli hän määrätty jäämään koirineen noin kolme sataa
askelta teurastustanterelta pois, ja hänen piti päästää Killi ja Kiiski,
kuultuansa huutoa tai pyssyn pauketta. Niin teki hän myös; seisahtui
ajoissa erään kuusen juurelle odottamaan mitä tapahtuisi. Muut
astelivat likemmäs paikkaa, jossa härkä oli raadeltu, ja löysivät
puoleksi syödyn elikon ruumiin verisellä maalla kolkossa kuusistossa.
Kätkivät he nyt itsensä kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan,
mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa.

Kului hetki joltisen pitkä. Mutta viimein kuului arolta hiljaista
tassailemista ja varpuin ratinaa, ja nytpä arvattiin ruokavieraan
lähestyvän atrialle. Niinpä tapahtuikin. Puitten välistä lähestyi varoen
ja hiljaa tavattoman suuri karhu. Mutta näkyi hän saaneen vaarasta
aistin; sillä äyhkeillen ja käännellen kuonoansa seisahtui hän jo kauas
uhristaan. Kauan hän juonitteli, ja tuntui lopulta kuin olisi hän
mielinyt siirtyä takaisin, lähestymättä miehiä pyssynkantamalle.
Syvimmässä äänettömyydessä vartoivat veljekset näreistössä, kunnes
viimein Timo, huolimatta muiden kieltävistä viittauksista, läksi
kaartaen ja hiiviskellen käymään kohden äkeätä vihollista. Ja nyt, koska
hän luuli jo olevansa kontiota kylliksi lähellä, laukaisi hän; mutta
ainoastaan kruuti sankista lemahti ylös ilmaan eikä sytyttänyt latinkia
putkessa. Vihaisena karkasi nyt kontio kuin suuri, sammaleinen kiirivä
kivi kohden miestä, joka viipymättä paiskasi itsensä alas kasvoillensa
maahan, ja siinä makasi hän liikkumatta. Peto häntä haisteli, kyhneili
ja tukisteli, maristen ja äyhkien pahoin. Kaiketi olis Timon surma nyt
tullut, ellei Juhani olis rientänyt häntä apuun, ampuen kohden karhun
selkärankaa. Ei uskaltanut hän tähdätä alemmas, muistellen veljeänsä,
joka makasi hirviön alla. Mutta luoti ei sattunut, ei kumminkaan
kosevalla tavalla, sillä rynkäsipä kuusiston ruhtinas kohden Juhania
hurjempana vielä, jättäen Timon maata tonkeilemaan. Silloin Juhani,
puolustaen henkeänsä, käänsi pyssynsä perän vasten elikon avattua kitaa,
ja peloittava taistelo oli tulossa. Mutta ampui nyt Tuomas, lähettäen
kontion koipeen tulisen luodin. Kartellen hänkin veljeänsä, ei tainnut
hän tähdätä päähän tai rintaan, joiden haavoittaminen varmemmin tuottaa
kuoleman. Toki tunsi nyt karhu ruumiissaan lyijyä, ja alas virtasi veri
pitkin hänen lihavaa, pöyreätä konttaansa. Julmistuneena, hirmuisella
kiljunalla kirmusi hän päin Tuomasta nyt, mutta sai niin ankaran iskun
miehen pyssystä otsaansa, että hän, ravistaen päätään, seisahtui äkisti
juoksussaan. Ja tässä nyt seisoivat vihamiehet vilauksen aikaa, uhalla
katsellen toinentoistaan.

Silloinpa riensivät esiin koirat, lähenivät vinhasti ja äänettöminä kuin
kaksi leimausta, mutta, heidän ehdittyänsä röyheän kontion luoksi, nousi
kiukkuinen melakka. Killi ärhenteli karhua vasten partaa, toki seisten
hänestä aina jonkun askeleen syrjempänä. Mutta hänen takanansa teuhasi
Kiiski, rohkenipa tuolloin, tällöin temmata pienen nappauksenkin hänen
reisivilloistansa. Kuitenkin keikahti hän vikkelästi syrjään aina, koska
metsän mesikämmen kuin mustanhallava, valtainen ruko käänteli itseänsä
heidän keskellään. Viimeinpä, tehtyänsä muutaman onnistumattoman
hyökkäyksen kiusaajoitansa kohden, pakeni otso, reuhuvat koirat
jäljessään.

Kaikki tämä tapahtui kovin joutuisasti ja ennen muiden veljesten
ehtimistä taistelopaikalle. Mutta Juhani ja Tuomas latasivat kohta
uudestaan, toivoen saavuttavansa kontion kerran vielä. Nousi myös Timo
tuosta vähitellen pystyyn ja tuijotteli ympärillensä hetken, niinkuin ei
olis hän juuri käsittänyt, missä oli Pohja, mistä ilmasta tuuli
puhalteli. Kiivaasti nyt nuhtelivat häntä muut hänen tyhmästä
rohkeudestaan, joka olis tainnut hukuttaa tässä miesten henkiä, ja
kenties oli auttamattomaksi pilannut pyynnin. Sanaakaan lausumatta istui
Timo mättäällä, pistellen auki sankin läpeä ja veitsen hamaralla
nakutellen piitä terävämmäksi. Ja pian seisoivat he kaikki valmiina
taasen jatkamaan pyyntiänsä.

Yhä kauemmaspa siirtyi koirien haukunta, heikkeni melkein
kuulumattomaksi, ja veljekset rupesivat jo arvelemaan tokko
kohtaisivatkaan enää saalistansa. Mutta hetken mentyä kaikkuivat taasen
selvemmin Kiliin ja Kiiskin äänet, lähestyen yhä likemmäksi, ja näkyi
että karhu nyt teki tavallisen kierroksensa ja oli palaamassa samalle
paikalle, josta oli lähtenyt. Asettivatpa veljekset itsensä mukaviin
paikkoihin pyssyt kourissa, likenevää ajoa vartomaan. Pienellä,
ruohoisella aukolla seisoi Simeoni ja hänestä jonkun matkan päässä
Lauri, molemmat liikkumatta, äänetönnä kuin patsaat. Täyttä juoksua,
niin että maa tömisi, läheni karhu näyttäin avatun, mustanpunaisen
kitansa. Kohden Simeonia kiiti huohoittava otso. Ampui mies, ja
kiirahtipa mesikämmen nurmelle nurin, mutta nousi jälleen ylös, karaten
kohden ampujata. Mutta leimahti silloin Laurin pyssy, tuima paukaus
kajahti ympäri, ja äänetönnä lepäsi kontio Simeonin jalkain juurella.
Siinä hän lepäsi, jäsentäkään liikuttamatta, ja veri virtasi päästä ja
rinnasta.

Mutta veljekset kokoontuivat pian kaatuneen karhun ympärille, ja oli se
vanha ja suuri koiraskarhu. Nähtiin nyt, että hänen päänsä ihan korvan
juurelta oli lävistetty, ja lävistetty oli myös kylki. Ensin mainitun
haavan, sen tiesivät kaikki, oli saattanut Laurin luoti; sillä elikko,
jonka aivo on puhkaistu, kaatuu vilauksessa, eikä koskaan enää nouse.
Mutta tyytyväisinä istuivat ampujat metsän pöyreäturkkisen sankarin
ympärillä, hankkiutuen kumauttelemaan murharyyppyä. Tyytyväisinä myös ja
jalosti katsellen istuivat koirat kaatuneen vihamiehensä vieressä. --
Ilta oli kaunis, tuuli oli vaijennut ja aurinko aleni pimeän korven
helmaan. Hauska oli tuossa veljesten levähtää näin hertaisena
iltahetkenä, kun oli päätetty leikki metelöitsevä ja kuuma.

JUHANI. Ensimmäinen ryyppy olkoon Laurin. Hän ampui kuin mies, kohtasi
veitikkaa oikein kultaiseen paikkaan, ja kämmenillensä valahti kontio
alas kuin viikatteen edestä heinä. Aika naukki, poikaseni!

LAURI. Jospahan minäkin kerran kulauttaisin ryypyn kurkustani alas.

JUHANI. Sinä »härkämies» viinatiellä, ilman yhtään makua vielä, viaton
kuin lammas.

LAURI. Ma'un tiedän, tiedän ettei lintu juuri likaisi miestä, mutta
millenkä maailma tuntuu koska iloinen poika humalassa keikahtelee, siitä
en totisesti tiedä.

AAPO. Aatteleppas jotain, Lauri, ja tahtoisin sinua ennen kieltää kuin
käskeä.

LAURI. Saakaamme tästä!

AAPO. Ja toivokaamme, ettei ole tämä turmelevan tavan alkeiksi.

LAURI. Mitä jaarittelet? Otappas tuosta, koska on meillä syytä olla
hieman noin niinkuin lystillisinä.

JUHANI. Tuossahan makaa pokkomme kuin aika heinäriippi, ja säästetty on
nyt monen naudan ja hevosen henki.

TIMO. Tiedänpä, että tulevalla kertaa Viertolan herra työntäisee
viinapullon ilmaiseksi poveemme, tuopin tai kaksi.

JUHANI. Sitä en lukisikaan liiaksi, koska pelastimme hänen härkäliutansa
tuolta hirviöltä tuossa.

AAPO. Mutta onpa siinä härkäliutaa; neljäkymmentä keihäspäätä. Kesän
kaiken elustelevat he metsissä niin yöt kuin päivät, mutta talven
kuluessa vetävät he ulos pelloille kaiken kartanon lannan. Mutta tuo
heidän vapaa kesäinen elämänsä metsissä heidät melkein villiksi saattaa.

JUHANI. Varjelkoon Jumala joutumasta heidän joukkoonsa koirien kanssa;
tekevätpä pian murennusta sekä miehestä että hänen koiristaan.
Muistakaamme Nikkilän hätää Honkamäen härkien parissa; suuri oli miehen
hätä vaikkei juhtien paljous ollutkaan niin hirveä kuin tämä Viertolan
mulkoileva lauma. Koiriensa tähden, jotka tuollaisessa kilakassa aina
turvauvat isäntänsä luoksi, olis hänen surma lopultakin saavuttanut, jos
ei olis sattunut vastaan vahva niitun-aita, joka suojelevana
linnan-muurina viimein seisautti härkien rynnäkkö-juoksun.

AAPO. Olkaamme varoilla. Kuulinpa äsken niinkuin käheän kiljauksen
tuolta mäeltä. He eivät olekkaan, luullakseni, meistä kaukana. -- Mutta
mitä askartelee Eero tuon kiven juurella?

EERO. Saukkohan täällä on, täällä ontelossa kiven alla.

JUHANI. Olisko tuo mahdollista?

EERO. Varmaan. Sisään menee lävestä jäljet, mutta ulos ei yhtään,
niinkuin näen tuossa sannassa.

AAPO. Näytäppäs ne jäljet koirille, niin kylläpä osoittaa heidän
häntänsä keikunta onko siellä kortteeriväkeä.

JUHANI. Tänne, Killi ja Kiiski!

TUOMAS. Tiellään ovat he taas ja, luullakseni, jäniksen jäljillä.

EERO. Yhteisillä voimilla kyllä vipuamme ylös tämän kiven.

TUOMAS. Onhan turhempaakin koetettu. Tänne kirvees, Juhani, ja tuosta
lyön meille kullenkin jykevät kanget, joilla miehissä kohotamme kiven,
koska koiramme ovat tulleet.

Niin he haastelivat; ja löi Tuomas Juhanin terävällä kirveellä kullenkin
miehelle tuikean kangen, neljä koivuista ja kolme pihlajaista. -- Mutta
äkisti he kuulivat metsästä kovan jyskeen ja pauhun, joka tuntui heitä
lähestyvän peloittavalla vauhdilla. Tuota oudostellen kuultelivat
veljekset, kanget kourissa, kuultelivat ja vartosivat mitä viimein
metsästä ilmaantuisi. Kuului sieltä ilkeää, sekavata möryä; välimmiten
vingahtelivat koirat kovin kipeästi; ja pian ilmestyi sieltä kauhistava
näky. Kiilien tuli heitä kohden kymmenen kiukkuista härkää, kaahaten
edellään koiria, jotka pakenivat henkensä tähden, kiirehtien miesten
luoksi. Mutta tämä saattoi pöyhistymään miesten karvat, ja kylmät
väristykset karsivat heidän ruumistansa. Ja ilman yhtään pidätystä
karkasivat härjät päin, möräten huumaavasti; voimakkaasti iskettiin
heitä vastaan, ja alkoi kamoittava taistelo. Vahvoilla kangillansa
läimäyttelivät veljekset, halkasivat sarvitettuja päitä, ja kaksi jo
härjistä makasi tanterella, viskellen sorkkiansa ilmassa. Mutta uhkasi
veljeksiäkin surman kuolema. Kaatui Timo, ja kumartui jo härkä
lävistääkseen allansa makaavan miehen rintaa; mutta silloinpa lankesi
raskaasti alas Tuomaan pihlajainen kanki, lankesi, katkaisten juhdalta
selkärangan. Möyhkäten vaipui elikko hengettömänä maahan, ja Timo oli
pelastettu. Myös Aapoa uhkasi samankaltainen tuho, mutta hänenpä taasen
pelastivat Juhani ja Eero. Voimallisesti nuijaili Juhani kangellansa
härkää sarvien väliin, Eero häntä rytkäytteli hännästä, sillä keinolla
siirtäen hirviön aseman, joka myöskin pian makasi tanterella, viskellen
sorkkiansa ilmassa. Koivuisen kankensa kadotti taistelon vilinässä Timo,
mutta huomasi pian Juhanin kirveen kedolla; sen tempasi hän kouraansa ja
rupesi huhmailemaan ympärillensä tulisella tuimuudella. Hän iski
oikealle, iski vasemmalle: hirveästi aukenivat härkien mahat ja kohisten
vuosi alas kentälle verta, vettä ja rapaa. Niin taistelivat miehet
kalveina kuoleman kidassa; ja parastansa tekivät myös koirat, käytellen
hampaitansa kuin rautahohtimia härkien kurkkuihin. Kova oli
sekamelskassa meno ja meteli, ylös ja alas keikahtelivat kanget,
korkealla ilmassa sinkoilivat härkien heltiyneet sarvet, ja veljesten
huuto, koirien ähellys ja elukkain möly suli yhteen kauhistavaksi
ääneksi.

Mutta viimein ottelu herkesi. Seitsemän härkää makasi hengettömänä
maassa, kolme heistä pakeni, mikä yksisarvisena, mikä perin nuijapäisenä
ja mikä muutoin hakattuna pahoin. Mutta kalveina, silmät pystyssä,
seisoivat veljekset hurmeisella maalla. Punoittaen seisoi Timo, kourassa
verinen, rapainen kirves, seisoi kuin kaskea hakkaava mies. He taisivat
tuskin käsittää mitä oli tapahtunut. Kaikki tuntui heistä kamalaksi
uneksi, kun he muistelivat kärhämätä, joka tuimana tuulispäänä lähestyi
heitä, riehui vilauksen aikaa heidän keskellänsä ja raukeni äkisti
jälleen. Kauhistuen katselivat he otusten paljoutta, jotka nyt makasivat
heidän edessään verisellä kedolla: kuusiston kontio, julman suuri, ja
seitsemän lihavata härkää. Kovia työnnähdyksiä olivat he itsekin
leikissä kokeneet, varsinkin Aapo, Juhani ja Timo; mutta seisoivat he
kuitenkin kaikki pystyssä vielä. Siinä he seisoivat, kanget käsissä,
huohoittaen, hikoillen ja äänettöminä tuijotellen toinen toistansa
kohden.

Mutta hengähtää ehtivät he tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara, monin
kerroin suurempana ensimmäistä. Tuulispäätä seurasi hirmumyrsky.
Tuntuipa kuin olisi nyt lähestynyt maailman viimeinen hetki. Tanner
jyrisi kuin maanjäristyksestä, metsä ryskyi ja hirmuinen möry täytti
illan tyynen ilman, koska juosten läheni kolmekymmentä ja kolme
hurjapäistä härkää. Melskettä kuultelivat veljekset, silmät ympyrjäisinä
päissä, kuultelivat hetken ihan liikkumatta, mykkinä kuin kauan kaahattu
sikolauma pensastossa pellon-aidan kulmalla, korvat lotkassa kuultelee,
lähestyisikö vainoojansa vielä. Niin veljeksetkin, kunnes härkäjoukko
rynkäsi korvesta ulos. Silloin viskasivat he kankensa, ottivat pyssynsä
ja pakenivat koirinensa kaikin voimin, ja möräten karkasivat härjät
heidän jäljissään. Raja-aitaan päin, Viertolan ja Jukolan metsien
välillä, kiirehtivät veljekset. Tuli heitä vastaan matala vesilampi,
päältäpäin ruohoisella kamaralla katettu; mutta kaartelemiseen ei ollut
heillä aikaa, vaan ilman arvelematta juoksivat he lammin poikki. Kuului
kohaus, koska he vesituiskuun ja sumuun peittyivät, mutta ilmestyivätpä
he samana hetkenä selvään ilmaan taas. Muistuttipa heidän juoksunsa
kuuta korkeuden sininiitulla. Ei väisty hän syrjään hattaran edestä,
joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen
läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.
Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa. Mutta Jukolan pojat juoksivat
kuin jänikset ja villit oinaat; sillä hätä kirmasi heidän kantapäissään.
Tuli aita uusi ja vahva, ja tulisesti lennähtivät veljekset sen yli,
mutta pari kymmentä askelta sen toiselle puolelle seisahtuivat he
lakealle aholle, katselemaan voisiko tämä aita heitä pelastaa. Lähestyi
sitä raivokas, elämöitsevä härkäliuta, kuului kova räiskäys ja nurin
murrettiin kuusinen aita, ja olivat nyt härjät veljeksiä likempänä kuin
ennen. Siitä kirmaistiin yli kumisevan ahon: miehet ja koirat edellä,
juhdat heidän jäljessään, möräten, ja potkien ilmaan turpeita ja
pöllyävää hietaa, niinkuin talven myrsky savuna kiertää lunta korkealle
ylös. Vimman vauhdilla juoksivat veljekset, sydämmissään kuoleman
kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä
tiestä.

Kuului silloin huuto Aapon suusta: »kontit seljästämme, mutta pitäkäämme
pyssyt!» Niin hän lausui, ja kuusi tuohikonttia kellahti paikalla alas
maahan; seitsemäs keikkui vielä Laurin seljässä; hän ei mielinyt sitä
hellittää vielä. Vähänpä kuitenkin auttoi tämä keino; sillä yhä likemmäs
läheni heitä hirveä töminä ja möry. Mutta kaikui taasen Aapon huulilta
surkeasti kiljuva huuto: »Hiidenkivelle, Hiidenkivelle!» Ja tarkoitti
hän erästä kiveä, valtaisen suurta, joka seisoi kolkossa korvessa. Sitä
kohden kiirehtivät nyt veljekset, seisoivat pian sen juurella, ja
leimauksina vilkaisivat niin miehet kuin koirat sen harjalle ylös. Kauas
tuoksahtivat sammaleet, koska heidän kouransa kaappasivat kiven kulmista
kiinni; heidän kyntensä iskivät lujemmin, tarkemmin ja terävämmin kuin
koskaan ilveksen väärät kynnet. Niin he pelastuivat hirvittävästä
kuolemasta, mutta olivatpa olleet lähellä surman nielua. Tuskin olivat
he ehtineet kivelle, niin jo temmelsi heidän ympärillään juhtalauma,
myristen ja kuopien maata. Ja tämä kivi, miesten turvapaikka, oli
melkein neliskulmainen, syllän korkea kallionkappale, ja seisoi korvessa
noin kolme sataa askelta ahon reunalta. Siinä nyt istuivat veljekset,
hikoen ja puhaltaen peloittavasti, juostuansa kiukkuisen kuoleman
edestä. Äänettöminä, sanaakaan lausumatta, istuivat he kauan. Mutta
viimein avasi Juhani suunsa.

JUHANI. Tässä ollaan, veljet, ja kiittäkäämme onneamme siitä. Sillä se
oli marssi, jota muistamme niin kauan kuin härkiä maailmassa löytyy.

AAPO. Tässä ollaan, mutta kuinkahan tästä tullaan? Itsepintainen on
härkä, ja nämät tässä ovat vihan vimmoissaan kumppaniensa surman tähden,
jota nyt mielisivät koirillemme monenkertaisesti kostaa.

JUHANI. Ja me saisimme samasta kauhasta.

AAPO. Ilman tämän kiven kultaista korkeutta.

JUHANI. Olipa se meille tervetuloa. Totisesti! Kuin oravat, niinpä
kiipesimme nopeasti ylös.

EERO. »Ja sitten me ryypättiin».

JUHANI. Juuri niin! Kiitos Herran, että on meillä kumminkin viinaa, jos
niin, että opetettaisiin poikia paastoomaan tässä.

LAURI. En hellittänyt konttiani minä.

JUHANI. »Sulle kiitos» myös, mun veljeni. Mutta saatappas tinapullos
esiin, kumauta siitä aika naukki ja sitten pane se vierimään ympäri. Nyt
tarvitsee sydän vähän vahvistusta.

AAPO. Mutta sitä tavaraa tulee meidän nauttia varoten näin vaarallisessa
asemassa kuin tämä.

JUHANI. Terveellinen muistutus. Mutta otappas tuosta yksi kohtuullinen
kulaus.

AAPO. Kohtuus on aina paras. Muistakaamme: tässä on myös vuoteemme ja
ehkä enemmin kuin yhdeksi yöksi.

JUHANI. Auttakoon meitä Jumala siitä! Minä toivon, että nälkä piankin
poistaa tuon sarvimetsän ympäriltämme. -- Niin, tässä istumme kuin
seitsemän ukulia korvessa, tässä sammaleisella Hiidenkivellä. Mutta
mistähän on syntyisin tämä nimi?

AAPO. Eräästä kummallisesta tarinasta.

JUHANI. Kertooppas se meille aikamme vietteeksi. Sillä tässähän tarinat
juuri omaansa, tarinat ja historjat.

Ja seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen
Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura jalo
ja kaunis, juoksemaan verrattoman nopea. Läksi tuo sorea eläin kerran
kevättalvisena päivänä karkelemaan hankikantehelle ja päätyi samoomaan
ympäri Suomen-nientä. Silloin moni joutsimies, nähtyänsä kultakarvaisen
ja heleäsilmäisen peuran, riensi häntä vainoomaan karkaistulla
nuolellansa. Mutta kenkään ei voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän
kauas jälkeensä hiihtävän miehen. -- Joutui hän viimein Hämeen-maalle,
jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja tarkka joutsimies. Tämä nyt sai
vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kerkeästi häntä kiehtomaan,
liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla
pitkin tasaista hankea kirmasi peura, mutta vauhdilla vielä vinhemmällä
joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat
lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimein väsymys
saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohoittaen pakeni, juoksunsa heikkeni
ja yhä likemmäksi läheni mies. Tapahtui silloin kumma, joka kuitenkin on
ennenkin nähty pidättävän monen ampuniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura
ympäri, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen
hereitä kyyneleitä. Mutta ensinkään arvelematta lähetti vasamansa
armoton mies, lävisti ihanan eläimen otsan; ja niin kaatui Hiiden peura,
punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjan-perän kolkoissa laaksoissa, tunsi
äkisti sydämensä kiertyvän ja tiesi kohta, että kultainen varsansa
vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa linnansa seisoi,
ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Ja näki hän
kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen,
kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja näki hän murhamiehen seisovan
uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän
hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen
kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään kohden
joutsimiestä Hämeen saloissa. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti
ankara kivi, valtaisessa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman.
Kohosi se ylös taivaan kumuun, vaipui alas taasen, vaipui päivään päin,
ja juuri ampuniekan päälaelle putosi summaton paino, haudaten miehen
allensa ijankaikkiseksi.

JUHANI. Ja miehen surma oli meidän onneksemme. Missä olisimme nyt me
ilman tätä kiveä? Tuolla korvessahan rapana ja raatoina vetelisimme,
kurjat.

TUOMAS. Mutta kyllä vielä tässäkin tarpeeksemme saamme. Minä takaan sen.

JUHANI. Jumala auttakoon meitä ajoissa!

TIMO. Täytyyhän tässä poikien untakin jyritellä päälliskyttäisin
toinentoisensa niskoilla kuin pääskysen-poikaset pesässänsä.

AAPO. Se ei käy päisin. Pianhan kellahtaisi unipöllöinen mies alas
härkien saaliiksi. Sentähden kaksi meistä aina, yksi kummallakin
vierellä, vartioitkoon uneksuvaa veljeänsä.

JUHANI. Järkevä neuvo; ja käyttäkäämme sitä tarkasti; tässä on
kortteerimme ainakin tämä yö. Sen näemme jo kaikki härkien hankkeista.
Tuossahan jo kolme peeveliä makaa röhöttää kirotuilla mahoillansa,
puhkaten ja märehtien, perkeleet! -- Mutta pankaat ma'ata, pojat; minä
ja Aapo tahdomme teitä vahdata tuonne likimaihin puoleen yöhön. Pankaat
ma'ata, pankaat ma'ata. Herra siunatkoon meitä!

AAPO. Voi meitä poloisia kumminkin!

SIMEONI. Mihin olemmekin onnettomat joutuneet.

JUHANI. Kurjuuteen, suureen kurjuuteen. Mutta pankaat ma'ata, siunatkaat
sielujanne ja ruumiitanne ja nukkukaat Herran nimeen.

Niin viettivät he yönsä: valvoi aina kaksi, muiden ma'atessa
sammaleisella kivellä; ja pitkä oli yö. Koitti viimein toki aamu,
aurinko nousi ja kohosi ylös taivaalle, mutta sama oli heidän kohtalonsa
vielä; ainapa sarvet, heitä piirittäen, keikkuivat Hiidenkiven
ympärillä, ja kovin jo heitä likisteli nälkä. Kuitenkin toivoivat he
saman armottoman vieraan tekevän tehtävänsä härkienkin mahoissa ja
lopulta pakoittavan heidät siirtymään laitumille. Niin he toivoivat,
odottaen vihamiestensä poistumista. Mutta kauhistuksella huomasivat he
pian, että eläimen ruokaa löytyi kyllin tuossa korven kosteassa
sararuohossa Hiidenkiven vaiheilla. Sitähän rupesivat nyt härjät
vakaasti näykkeilemään, siirtymättä kauemmas kuin että sammaleinen kivi
heillä lakkaamatta oli näkyvissä.

JUHANI. Eihän ole heillä aijettakaan korjata luitansa. Ottavatpa,
peeveli vie, tähän asuntonsa ja rakentonsa aina talveen asti.

EERO. Heillä on riivattu nahassa.

TIMO. Mikä on heidän tässä ollessa? Korpi antaa heille sekä ruo'an että
juoman; mutta kuiva sammale on meillä tässä leipänä ja särpimenä.

SIMEONI. Mutta asian laita on tämä, että me istumme tässä koiriemme
tähden. Minä pelkään, että pelastuksemme ainoa tie on viskata Killi ja
Kiiski uhriksi vihaisille härjille.

JUHANI. Julma neuvo.

AAPO. Jota emme leikin seuraa.

JUHANI. Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho.

TUOMAS. Viskaisimmeko nahkamme lunastimeksi heitä, jotka niin monet
kerrat ovat pelastaneet henkemme petoin murhaavista kynsistä? Ja
oliskohan tuosta hyötyä meille? Minä epäilen.

JUHANI. Samoin minä. Härjät tuossa, saatuansa kerran koiramme ryysyiksi,
rupeaisivat vallan koreasti vartomaan täällä aina vaan enemmin
sarvillensa seivästettävää. Varma asia.

SIMEONI. Niin, niin, mutta mihin keinoon käymme, koska nälkä oikein
rupeaa naukuilemaan tuossa mahassa?

JUHANI. Se naukuilee ensi-ajan maarussamme, mutta sieltä ampuu se pian
tuohon pamppailevaan sydämeen, ampuu kuin kissa lihavan hiiren niskaan,
ja silloin lannistuu uhkea mies. Kova, kova on nyt miehen päivä. Mihin
keinoon käymme? kysyn minäkin.

AAPO. Huutakaamme huikeasti kaikki yhdestä suusta; äänen ehkä kuulee
jokin metsässä käyskelevä, tai ehtii se aina Viertolaan ja saattaa
ihmiset jotain arvelemaan.

JUHANI. Sitä keinoa käy koettaa.

TIMO. Huutakaamme vahvasti.

JUHANI. Oikein riivatusti. Paukahtakaamme kaikki yht'aikaa tähän
maan-ihmeelliseen huutoon. Kaikki yht'aikaa, niin on sen vaikutus
enemmin potraa. Kas niin, nouskaamme pystyyn ja olkaamme valmiit. Kun
kolmannen kerran kämmenelläni läikytän, kirkaisemme, ja kirkaisemme kuin
seitsemän miestä. -- Yks, kaks, kolme!

Huusivat he miehissä kaikin voimin ja yht'aikaa, että kivi ja maa sen
alla ja ympärillä järähti, ja vavahtaen karkasivat härjätkin jonkun
askeleen kivestä pois. Peloittavalle myös kuului seitsemän miehen
äkkinen kirkaus ja sitten jolittava huuto, johon vielä sekaantui koirien
surkea ulvominen. Huusivat he viisi pitkää huutoa, ja metsä pauhasi ja
kauas kiiriskeli kaiku. Mutta koska oli huudettu viides ja ankara huuto,
istuivat he taasen hengähtämään hetkeksi. Siinä levättyänsä, uudistivat
he saman toimen, huutaen seitsemän kertaa, ja rupesivat sitten
odottamaan mitä tämä keino vaikuttaisi. Mustuneilla kasvoilla,
veripunertavilla silmillä he istuivat sammaleiselle kivelle, ja kovin
liehtoivat heidän rintansa palkeet.

JUHANI. Varrotaanpas mitä tämä tekee, varrotaanpas. Ovathan ihmiset
hulluja, elleivät ymmärrä, ettei miesjoukko ilman suurinta hätää paru
näin. Varrotaanpas.

EERO. Mutta ellei tästä metelistä apua meille ilmesty, niin olemme
tottakin kuoleman omat. Länteen vaipuu jo toinen aurinko ja vimmatusti
kiihtyy nälkä.

SIMEONI. Jumala armahtakoon! yksi yö ja puolitoista päivää on mennyt
siitä kun viimeiseksi söimme.

TIMO. Niin onkin. Kuulkaas kurinaa tuolla vatsassani, kurinaa ja murinaa
ja pientä piiputustakin. Tämä on kovaa.

JUHANI. Kovaa, kovaa; me tiedämme ja uskomme sen, mentyämme omaan
vatsaamme.

SIMEONI. Pitkä on nälkäisen päivä!

TIMO. Pitkähän se on.

JUHANI. Pitkä ja synkeä! Onko jo tyhjennetty Aaponkin aivo? Etkö muista
enään variksenkaan vaakutusta, tarhapöllönkään pakinaa jutellakses
meille, istuissamme Nälkäsaaressa hirmuisessa.

AAPO. Muistanpa tarinan, jonka juuri nälkä nyt johtaakin mieleeni; mutta
se ei saata meitä unohtamaan ruumiimme ravintoa, vaan muistuttelee kovin
sekä ruokaa että juomaa.

JUHANI. Sinä meinaat miestä vuoressa. Minä olen kuullut sen.

TIMO. Mutta minulle on se uutta; kerro se, veli Aapo.

SIMEONI. Kerro se, kerro se!

AAPO. Onhan se tarina miehestä, jalosta uskonsankarista, joka istui
muutaman ajan vankina Impivaaran luolissa, niinkuin ennen tuo kalvea
impi, mutta toisenkaltaisesta syystä.

Ja seuraavan tarinan kertoi heille Aapo:

Ennen, koska kristin-usko ja pakanuus vielä taistelivat keskenänsä
Hämeenmaassa, oli käännettyjen joukossa eräs mainio mies, hurskas ja
harras uutta uskoa levittämään, jota hän myös kiivaasti harjoitteli
Ruotsin valtakunnan aseitten suojassa. Mutta kotimaahansa täytyi
haarniskoittuin sankarten äkisti siirtyä täältä, ja kristityt Hämäläiset
joutuivat pakanallisten veljeinsä hirmuisimman vainon alle. Mikä heistä
surmattiin kauhistavalla tavalla, mikä etsi pelastustansa, paeten
salojen eksyttävään kohtuun, mikä vuorten luoliin ja mikä minnekkin.
Impivaaran komeroihin kiirehti mainittu hurskas mies; mutta hänen
vainoojansa, jotka koston vimmassa seurasivat hänen jälkiään, huomasivat
pian mihin hän oli itsensä kätkenyt. »Susi teljettäköön omaan
luolaansa!» huusivat he ilkeästi riemuiten, muurasivat luolan aukion
lujasti kiinni ja heittivät miehen nääntymään nälkään ja pimeyteen.

Surkea loppu olisi nyt saavuttanut miehen, mutta ihmeen teki taivas
taas. Tuskin oli luolan suulta kadonnut päivän-valon viimeinen siinto,
niin jopa valkeni avara luola ihanimmasta, hopeakirkkaasta paisteesta;
ja niin oli miehellä kylmän kallion sydämessä liepeä, taivaallinen
päivä. Ja tapahtuipa ihmeitä vielä enemmin. Katso, kuvertui äkisti
luolan permantoon heleä lähde, jonka vesi ei ottaen milloinkaan
vähentynyt; ja oli siis miehellä kivikammiossaan alati raikasta juomaa.
Mutta vieläpä lähteen reunalta kohosi ylös kaunis, viherjöitsevä puu,
kantain herttaisimpia hedelmiä, jotka eivät ottaen loppuneet; ja siitä
sai mies suloisen ravintonsa. Tässä vietti hän päivänsä, ylistäen
Herraa, tässä hän vietti yönsä, uneksuen autuitten maasta. Ja hänen
päivänsä oli kuin kesän päivä, lämmin ja kirkas, ja hänen yönsä
herttaista hämärän aikaa. Niin kului vuosi, ja virtana juoksi Hämeessä
kristittyin veri. Mutta koska vainon kauhistava aastaika oli kiertynyt
umpeen ja ulkona paistoi ihana syyskuun-aamu, ehti sankarin korviin
vasarain ja rautakankein jytinä luolan kiinnimuuratulta suulta. Läpi
tuon kivisen ruhan rupesi viimein pilkahtelemaan päivä, ja vilauksessa
katosi luolasta ihmeellinen valkeus, niinmyös lähde ja lähteen reunalta
hedelmällinen puu.

Mutta mikä saattoi matkaan tämän pauhinan ja telmeen tuolla ulkopuolella
luolan aukiota? Seisoi siellä pakanoita suuri joukko ja heidän
keskellänsä muutamia kristittyjä sidottuina nuoriin ja tuomittuina
nälkään kuolemaan vuoren pimeässä uumennossa. Eivätkä arvelleet he muuta
kuin että sama surma oli kohdannut miestä, joka vuotta ennen samaan
luolaan suljettiin. Mutta kovin he kummastuivat, koska luolan auetessa
sankari astui ulos kirkastetulla, säteilevällä otsalla. Ja ääni, jonka
pyhä heläys tunkeusi aina ytimiin asti, kaikui hänen suustansa: »terve,
ystävät ja veljet, terve, kultainen aurinko ja kohisevat metsät, terve!»
Silloin lankesi joukko hänen eteensä polvilleen, ylistäen sitä Jumalaa,
johon hän uskoi ja joka oli hänen pelastanut hirveästä kuolemasta.
Mutta korkealla äänellä kertoi heille mies ne ihanat ihmetyöt, joita hän
vuoren kohdussa oli kokenut; ja yhdestä suusta huusi hänelle kansa:
»kasta meitäkin, kasta meitäkin uskoon saman Jumalan päälle!» Niin he
miehen suureksi riemuksi huusivat ja päästivät viipymättä nuorista
kuolemaan tuomitut vangit. Siitä astui ojan partahalle hurskas uros, ja
seurasi häntä joukko, joka, luopuen pakanuudesta, antoi itsensä kastaa
Kristuksen uskoon. Mutta ylhäällä äyräällä, seisoivat äsken vielä
uhreiksi määrätyt miehet, veisaten kiitosvirttä Hänelle, joka
tuskallisesta kuolemasta oli pelastanut sekä heidät itse että heidän
vanhurskaan isänsä ja johdattanut pimeydestä valkeuteen pakanain lapset.
Niin he veisasivat, katsahtaen taivaan korkeuteen ylös.

AAPO. Tämä on tarina hurskaasta miehestä.

JUHANI. Ja pakanain kastaminen tapahtui juuri samalla kohdalla ojassa,
jossa nyt on meidän sudentarhamme.

SIMEONI. Usko ihmeitä tekee. Olenpa varma siitä, ettei miehellä luolassa
ollut yhtään lähdettä eikä hedelmällistä puuta ja ettei mikään
maalliselle silmälle paistava valo valaisnutkaan hänen kammiotansa, vaan
että luja ja järkähtämätön usko tyydytti kaiken hänen ruumiillisen
tarpeensa. Hänen henkensä voima oli hänelle raikkaana lähteenä,
maistavana hedelmänä ja säteilevänä valkeutena. Mitä sanoi entinen
karjatoverini, Tervakosken Tuomas? »Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen
miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan». Niin
lausui hurskas ukko.

JUHANI. Mutta aika-miehen maha ei tule kauankaan toimeen paljaalla
uskolla ja tyhjällä ilmalla, ei vaikka mätänis. Ja minä vannon, että hän
pisteli poskeensa muikeampaakin muonaa kuin hedelmiä ja vettä. Sitä
vaatii miehen ruumis, joka on kasvanut ja varttunut täällä lihan ja
ruisleivän nojalla. Niin, niin, kerrotaanpa tarinaa vielä toisellakin
lailla. Kerrotaan, että viisi mustaa sonninsarvea ilmestyi äkisti
miehelle luolan seinään. Koska hän nyt aukaisi ensimmäisen sarven, niin
roiskahtipa siitä suhisten ulos parasta, heleätä vapriikin paloviinaa
ruokaryypyksi, joka kylläkin veti ryppyyn miehen huulet. Toisesta
sarvesta taasen kiskoi hän kyynärittäin ulos monipoimullista, rasvaista
ja lämmintä sianmakkaraa. Mutta kolmannesta pinnisteli kankeana kaarena
ulos parasta uutispuuroa, ja neljännestä piimää puuronkastiksi, piimää
sakeata kuin terva. Ja koska hän nyt oli täyttänyt maarunsa kuin
puutiainen, niin aukaisi hän vallan vikkelästi viidennen sarven ja siitä
lappasi hän ulos pikanellia, parasta tanskan punttirullaa, joka paisui
pojan poskessa kuin imevä iilimato. Tarvitsiko enään parempaa
trahtamenttia joutilas mies?

TIMO. Hän oli taivaassa, hän. Mutta me?

TUOMAS. Tämä polttaa miehen mieltä.

TIMO. Ja pyörryttää pojan päätä.

JUHANI. Tuhannen riksiä senkaltaisen atrian edestä nyt! Tuhannen tuhatta
riksiä!

SIMEONI. »Poimullista, rasvaista, lämmintä sianmakkaraa»! Niin, me
istumme keskellä helvettiä ja kuulemme kerrottavan kuinka taivaassa
iloitaan ja syödään. Ah! Mitä on meidän tekeminen, veljet, mitä on
meidän tekeminen?

EERO. Uskokaamme, uskokaamme!

SIMEONI. Haasteletko vielä pilkan kieltä, sinä hirmu!

EERO. Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua. Kohta
vaivun huokuen alas kuin tyhjäksi käypä rakko, härjänrakko. Ah olis
tässä yksi lämpimäisleipä ja voita sen päällä!

TIMO. Ja voin päällä vielä maan kauhea pyllimakkara.

JUHANI. Olis tässä seitsemän lämpymäisleipää, seitsemän naulaa voita ja
seitsemän pystyvalkean ääressä haudottua makkaraa; kas siitä nousis
kesti.

EERO. Kirkas tuli ja leimaus!

TIMO. Ihmisen pitäisi aina oleman viisas ja kantaman ehtimiseen suoloja
taskussansa tupossa. Suola sitoo sisun ja vie henkemme viikkokausia
edes ilman suuruksen hyttystäkään suolen-päässä.

JUHANI. Ai poika! ei suolallakaan juuri pitkälle potkita.

TIMO. Mutta Koiviston Iisakki, se verrattoman laiska mies, ma'ata
röhöittelee Karkkulan saunanparvella monta Jumalan päivää yhteen
jaksoon, nauttimatta einettäkään suurusta. Ja millä keinolla pihisee
henki-parka miehessä? Tuo uuspeili kun imeskelee suolatuppoa kuin kakara
äitinsä nisänappia.

JUHANI. Istuupa hän myös usein kuin rääkkä kylän ruispelloissa,
hieroskellen tähkäpäistä jyviä naamaansa. -- Kas, onpa meillä jo
myöhäinen ilta, mutta apua ei kuulu meille ihmismaailmasta, ja tässähän
vaan aina pasteerailee, pasteerailee ympärillämme kolmekymmentä ja kolme
puhisevaa perkelettä. Mutta puskeileepa tuossa peeveliä kaksi. Iskekäät
yhteen, iskekäät yhteen ja touhaiskaat läpitse toinen toisenne otsat,
touhaiskaat että aivot päästänne roiskahtaa tanterelle, niin on meillä
kaksi kiusankappaletta vähemmin. Kas noin, kas noin! Onhan meillä tässä
hieman huviakin ajan vietteeksi. -- Niin juuri! ja kestäköön tämä leikki
kauan ja kyntäköön maata kahdeksan luista auraa.

TUOMAS. Jykevästi siinä ottelevat kyyttöselkä ja koivipää.

JUHANI. Mutta Koivi voittaa.

TUOMAS. Kyyttö voittaa.

JUHANI. Tässä käpäläni, lyöppäs vetoa.

TUOMAS. Olkoon menneeksi. Timo, eroita.

JUHANI. Kas niin!

TUOMAS. Kortteli viinaa!

JUHANI. Sanottu. -- Katsellaanpas, katsellaanpas kahden pojan otteloa.
Mutta nyt he hieman niinkuin levähtävät otsa vasten otsaa.

TIMO. Ja nytkeilevät noin vaan hiljakseen.

JUHANI. Mutta nyt! Nyt parannetaan täyttä päätä. No Koivi, minun
Koivini, iske sorkkas lujasti maahan!

TUOMAS. Iske lujemmin vielä sinä, minun urhea Kyyttöni. Sillä lailla!

JUHANI. Koivi. Koivi!

TUOMAS. Minun roteva Kyyttöni terästetyllä otsalla! No niin! Mutta heitä
jo tuo vakava junnaus ja työnnäise miehes helkkariin.

JUHANI. Koivi! Peeveli sinun sarves karsikoon! Pakenetko, riivattu?

TUOMAS. Käpälämäki kelpaa hänelle.

TIMO. Ja toinen tuhnii vielä perään kuin peijakas. Hi, hi, hi!

TUOMAS. Niin, Juhani.

JUHANI. Meni minulta kortteli viinaa. Sen saat kun pääsemme pinteestä.
Mutta koskahan se päivä koittanee? Ah! tapahtuupa vuosien päästä, että
jahtivoutimme komennon alla kiskotaan täältä aika telakuorma kylään ja
kylästä kirkkotarhaan, kiskotaan kasa kalisevia, kolisevia luurankoja
seitsemästä miehestä.

SIMEONI. Ja niin päättyi syntinen elämämme.

JUHANI. Niin päättyi elämämme.

TIMO. Niinhän se päättyi.

JUHANI. Päättyi surkealla tavalla. Mutta aukaiseppas konttisi, Lauri, ja
käyköön ympäri yksi kumaus.

AAPO. Olkoon tämä kerta, mutta loppu viinastamme säästyköön suurimpaan
hätään.

JUHANI. Niinkuin sanot. Mutta nyt otamme naukin, joka tuntuu ja sitten
huudamme kuin pämpästä.

Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki
yht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli
riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui
kamostuen itseksensä: »rajahaltija siellä huutaa». Mutta veljekset,
jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään,
kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat
lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti,
huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle
sijallensa, sydämissä riutuva toivo.